The Cave

Ennen seikkailujen loppumista Lucasartsilla Ron Gilbertillä oli visio pelistä, jossa puhuva luola houkuttelisi pahaa-aavistamattoman seikkailijajoukon sisuksiinsa tutkimaan sielujensa syövereitä aarteiden varjolla. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin {The Cave} on viimein materialisoitunut - olkoonkin että peli olisi luultavasti ollut seikkailupelien kulta-aikoina hieman erilainen. {The Cave} on nimittäin varsin omalaatuinen tasohyppelyn ja puzzlepelin sekoitus.

Ennen ensimmäistä luolakeikkaa pelaaja ei itse asiassa tiedä pelistä yhtään mitään, eikä seikkailun tarvetta pohjusteta juurikaan. Luola esittelee muutamalla lauseella itsensä, sen jälkeen edessä onkin seikkailijaryhmän valinta. Seitsemästä varsin mielenkiintoisesta hahmosta vain kolme pääsee luolaan kerrallaan. Seikkailijat itse ovat luolan sijasta tarinan varsinainen pihvi, sillä luola kätkee syövereihinsä jokaiselle hahmolle erikseen suunnitellun luolan, jossa kyseisen hahmon tarina kerrotaan kaikessa synkkyydessään.

Niin tosiaan, {The Cave}n tarinat ovat yllättävän synkkiä ollakseen Gilbertin kynästä lähtöisin. Vaikka visuaalisesti pelissä onkin rutkasti leikkisyyttä, eikä hurttia huumoriakaan ole unohdettu, sankarien kohtalot ovat sävyiltään tummia kuin tammikuun yöt ja hahmojen motiivit ja teot ovat harvoin nähdyn itsekeskeisiä ja suorastaan julmia.

Alkuun yhdistelmä Lucasarts-tyylistä visuaalista ilmaisua ja synkkää tarinaa hämmentää, mutta tarinan koko pointti paljastuu pelaajalle ennemmin tai myöhemmin. Ja kuten jo Gilbertin edellisestä projektista {Deathspank}ista huomattiin, miehen kirjoitustaidot eivät ole jääneet apinasaaren uumeniin. Niinpä {The Cave}n tarinaa seuraakin mielenkiinnolla, koskaan kun ei voi tietää mitä seuraavaksi eteen tulee.

<newpage>

Pelillisesti {The Cave}a on verrattu useasti {Trine}en, mutta tämä vertaus ei osu maaliinsa. Sitä vastoin peli sekoittaa yhteen Maniac Mansionia sekä Coktel Visionin muinaisia Gobliiins-pelejä. Jokaisella hahmolla on oma erikoiskykynsä, minkä lisäksi ne voivat kantaa maksimissaan yhtä esinettä mukanaan. Erikoiskyvyt ovat todella vaihtelevaa osastoa ja ovat usein todella spesifejä, millä estetään pelissä jumiutuminen väärän hahmovalinnan vuoksi. Suurin osa ongelmista vaatii hahmojen yhtäaikaista käyttämistä eri puolilla karttaa, yhdessä kohdin hahmot on jopa sijoitettava eri aikoihin kuin Day of the Tentaclessa ikään. Tasohyppelyä nähdään lähinnä nimellisesti.

Ongelmat itsessään ovat onnistuneita ja vaikeustasokin on sopiva, mutta niihin liittyy myös {The Cave}n suurin kompastuskivi. Selvittäessään sitä, missä minkäkin hahmon pitäisi milloinkin olla ja mitä esinettä mihinkin pitäisi käyttää, pelaaja on ehtinyt hyppyyttää sankareita edes takaisin luolastoa varsin hyvän tovin. Paikasta toiseen juoksentelun puuduttavuutta lisäävät kulmikkaat kontrollit. Ohjaaminen ei ole tasoloikkamaisen sulavaa, vaan paremminkin seikkailumaisen töksähtelevää. Kuinka paljon ravaaminen ja töksyohjaus ärsyttää, riippuu täysin pelaajan pinnan kestävyydestä sekä siitä, kuinka hyvin seikkailupelit genrenä ovat hallussa. Molemmat ongelmat kun ovat naksuseikkailujen perusominaisuuksia, eivätpä nyt vain ole niin huomaamattomia kun niitä sovelletaan hyppelyyn. Itse ärsyynnyin vasta loppupuolella. Suurimman osan aikaa juoksentelua sieti yllättävänkin hyvin.

Tätä pientä yksityiskohtaa lukuun ottamatta {The Cave} on laatupeli. Ensimmäinen pelikerta kestää kolmesta neljään tuntia, mutta sen jälkeen vielä neljän seikkailijan tarinat odottavat kertomistaan. Nämä muuttavat pelikerrat aina hieman erilaisiksi uusine, omalaatuisine ongelmineen. Sisältöä piisaa latauspeliksi siis hyvin, varsinkin kun Gilbertin tarinaniskutaito houkuttelee pelaamaan kaikkien hahmojen tarinat tosissaan. Ikiaikaista klassikkoa tästä ei saa, mutta legendaklassikon seuraavaa peliä odotellessa {The Cave} täyttää seikkailunälkää oikein hyvin.

Katso The Caven julkaisutraileri:

Ja jos spoilerit eivät pelota, niin alta löydät vielä pelin ensimmäiset 10 minuuttia: