Dementium: The Ward

{Dementium: The Ward} herätti runsaasti huomiota ennen julkaisuaan teknisesti huikealla ulkoasullaan jopa siihen pisteeseen asti, että monet epäilivät pelikuvien olevan huijausta. FPS-pelit eivät ole olleet Nintendon kannettavalla konsolilla kovinkaan mieltäylentäviä esityksiä, mutta epäluulon seassa oli myös pilkahdus toivoa kunnollisesta kauhuräiskinnästä taskukokoisena. Onneksi peli kuitenkin lunastaa suurimman osan lupauksistaan mukisematta. Ulkoasu on kieltämättä hienoa jälkeä ja pelimoottori jauhaa sairaalan kujia erittäin sujuvasti. Myös äänimaailma on poikkeuksellisen onnistunut. Äänipuolikin kunnostautuu. Kuolemanhiljaisessa sairaalassa satunnainen ikkunanraoista tunkeva tuuli, etäämpänä mörisevät hirviöt, sadepisarat ikkunoissa ja muut vastaavat äänet luovat yhdessä kummittelevan musiikin kera kerrassaan hyytävän tunnelman, erityisesti kuulokkeiden läpi kuultuna.

Pelillisesti {Dementium: The Ward} ei kuitenkaan tarjoa yllätyksiä. Peli yhdistelee hidastempoista toimintaa aavemaisen sairaalan tutkimiseen ja kevyeen ongelmanratkontaan hieman muinaisen Realms of the Hauntingin tapaan, joskin suljetusta ympäristöstä ja keinotekoisesti suoraviivaistetusta etenemisestä johtuen lopputulos on lähempänä perinteistä toimintapeliä. RotH:in ohella peli on paljon velkaa tunnelmastaan ja rakenteestaan myös {F.E.A.R.} ja {Silent Hill} -sarjoille. Tiiviin ja painostavan tunnelman ansiosta viittaukset klassikoihin nielee kuitenkin kakistelematta, vaikka välillä yhtymäkohdat ovatkin jopa häiritsevän selviä.

Ohjaukseltaan peli ei poikkea muista DS:n FPS-peleistä. Ristiohjain hoitaa liikkumisen, kosketusnäyttö tähtäämisen ja hartiapainikkeet toimivat liipaisimina. Kosketusnäyttöä hyödynnetään myös ongelmanratkonnassa ja muistiinpanojen tallentamisessa. Muistikirjaa tulee hyödynnettyä todella paljon, sillä monet ongelmat vaativat esimerkiksi ovikoodin selvittämistä annetuista ympäristöön liittyvistä vihjeistä. Montakos tuolia siinä huoneessa taas olikaan, entä mitenkäs niiden ruumiiden silmäparien määrä vai olikos niillä kaikilla silmiä ensinkään ja niin edelleen. Ongelmat eivät vaikeudellaan varsinaisesti päätä huimaa, mutta toimivat rytmittävänä osana peliä hyvin yhtä kaikki.

Pelin akilleen kantapääksi muodostuu lopulta jatkuva toisto. Sairaalan nurkkia nuohotaan huolella ja jokainen kerros näyttää enemmän tai vähemmän edellisen kaltaiselta, joten vaihtelu virkistäisi. Lyhyt seikkailu sairaalan pihamaalla herätti jo toivoa uusista ympäristöistä, kunnes kellarin kautta kavuttiin taas sisätiloihin. On todennäköistä että vaihtelun puute johtuu teknisistä seikoista, kuten myös varsin niukka ase- ja hirviömäärä. Realistisesti aseita ei jaeta kuin tietyissä pisteissä pelin edetessä, mutta harmillisesti nämä pisteet on todella helppo huolimattomuuttaan ohittaa. Esimerkiksi saadakseen sähkömoottorisahan käyttöönsä, pelaajan tulee löytää kentästä kolme kätkettyä avainta. Kenttä on todella pitkä ja kolmas avain löytyy metriä ennen kentän loppua, joten aseen saadakseen pelaajan tulee palata takaisin kentän alkuun ja vielä kerran takaisin kentän loppuun. Loppujen lopuksi sähkösaha ei todellakaan edes ollut vaivan väärti palkinto.

{Dementium: The Ward} on kuitenkin varsin hyvä esitys, etenkin lyhyissä sessioissa pelattuna. Pelin kauhutunnelma on DS:llä ennenkokemattoman hieno ja teknisesti se antaa lupauksia laitteen kyvyistä. Minimalistisesti kerrottu tarina kiehtoo ja tasapainoilu toiminnan ja ongelmanratkonnan välillä on onnistunutta. Jos Renegade Kidin seuraava projekti - alkuvuodesta rapakon takana julkaistu Moon - onnistuu monipuolistamaan pelikokemusta ja viemään seikkailua eeppisempään suuntaan, voi lopputulos olla jotain todella hienoa. Sitä odotellessa {Dementium: The Ward} kannattaa kuitenkin kaapata hyllystä matkaan, jos pätevää kauhupeliä junamatkoilleen suinkin kaipaa.