Lost Horizon
Myyttisiä arvoituksia tutkaileva Lost Horizon on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu seikkailu, joka on ehtaa pulp-fiktiota alusta loppuun. Ääninäyttely, klassikkoviittaukset ja pulmat kuitenkin jättävät toivottavaa.
Muinaisen Aasian salaisuudet ovat kiehtoneet seikkailija-arkeologeja jo pitkään, etenkin myyttisen Shambalan kuningaskunta, joka sijaitsee jossain kylmän Tiibetin uumenissa. Tällä kertaa kadonneeseen kaupunkiin lähtee entinen brittiupseeri, Fenton Paddock.
Vaikka peli on saman niminen kuin James Hiltonin niin ikään Shambalan myyttiin perustunut romaani, kertoo Animation Artsin tuorein seikkailu kokonaan oman tarinansa. Salakuljettajaksi upseeriuransa jälkeen ryhtynyt Paddock joutuu yllättäen jälleen rintamalle, kun tämän lapsuudenystävä katoaa retkikuntineen Tiibetin vuorille. Kukaan ei joko tiedä tai uskalla kertoa, mitä salaisuuksia vuoret kätkevät. Pelkkää raikasta vuoristoilmaa siellä tuskin on, tuskinpa muuten muuan saksalainen sotilasryhmittymä olisi alueelle lomareissua tehnyt. Hyvin kirjoitettu taustatarina on ehtaa pulp-fiktiota alusta loppuun. Hurjia juonenkäänteitä, vauhdikkaita takaa-ajoja, suurta melodramatiikkaa ja karskin charmikas päähenkilö - siinäpä yhtälöä kerrakseen.
Toisin kuin samoja seutuja vuosi sitten kolunnut {Uncharted 2: Among Thieves}, {Lost Horizon} on perinteinen seikkailupeli ehtaan Indiana Jones -henkeen. Vertaukset Lucasin seikkailuklassikoihin eivät ole kaukaa haettuja, sillä peli kallistaa kypärää itsekin jatkuvasti esikuviensa suuntaan. Aina välillä kunnianosoitukset osuvat maaliinsa, mutta yleensä ne ovat lähinnä noloja ja irrallisen oloisia. Alun dialogipätkissä vastaantullut kolmipäinen lohikäärme herätti vain myötähäpeää. Onneksi nyökyttelyt ovat sen verran harvassa, ettei tarina kärsi kokonaisuutena.
Tunnelma pelissä on kohdallaan. Mentiin sitten Hong Kongissa, Tiibetissä tai Marokossa, taustataide on erittäin kaunista katseltavaa ja äänimaailma toimii. {Lost Horizon} etenee varsin vauhdikkaasti ja tapahtumissa on oikein mukavaa elokuvallisuutta. Pieniä kauneusvirheitä toki löytyy: siinä missä taustat ovat kaksiulotteisia, hahmot ovat jäykkiä 3D-malleja ja tuntuvat monesti irtoavat taustasta. Lisäksi muuten onnistuneen äänimaailman keskellä kerrassaan karmea ääninäyttely tekee parhaansa pelaajan etäännyttämiseksi. Niinpä hahmot ovatkin amatöörimäisen pökkelöitä palikoita, joihin samaistuminen on vaikeaa. Erityisesti tarinan pahikset on näytelty niin räikeästi yli, että pahaa tekee.
Myös pelin pulmakohdat ovat kaksijakoisia. Yleensä ongelmat ovat loogisia, kekseliäitä ja toimivia, mutta toisinaan asioita yhdistellään niin yliluonnollisesti, että itse MacGyverkin katselee kateellisena vierestä. Enpä esimerkiksi tiennyt, että leivinjauhetta ja vettä yhdistämällä saadaan aikaan lumet katolta pudottava pommi. Tai korjaamalla rikkoutunut äänilevy liimalla ja ruudilla syntyy tajun kankaalle pamauttava räjähde. Absurdeja ongelmia ei kuitenkaan tarvitse säikähtää, sillä ratkaisuja etsitään yleensä vain muutamasta ruudusta kerrallaan koostuvilta alueilta, eikä kaiken kokeileminen kaikkeen vie paljoakaan aikaa. Kun ongelmat vieläpä pysyttelevät useimmiten loogisuuden rajoissa, on peli varsin suoraviivainen ja helppo.
Käyttöliittymä on kahden napin ihme, jonka avulla pelaaminen vaivatonta ja sujuvaa. Jumikohtia avustamaan {Lost Horizon} näyttää napin painalluksella mitä käytettäviä esineitä ruudulla on, mikä eliminoi pikselinnysväämisen kokonaan. Hyvä niin, sillä ilman apuvoimia muutamaa kohtaa olisi joutunut haravoimaan hiiren kanssa tosissaan. Peli myös näyttää reilusti, mitä esineitä pystyy käyttämään mihinkin, joten se kaikkein kummallisinkin ongelma ratkeaa lopulta kuin itsestään.
Kokonaisuutena {Lost Horizon} on mainio, tunnelmallinen pulp-seikkailu jota kannattaa ainakin harkita, jos seikkailupelit iskevät. Ongelmista huolimatta peli vie vastustamattomasti mukanaan, pääosin hyvän tarinansa turvin. Jäisen Tiibetin salaisuuksissa on jotain kerrassaan viekoittelevaa.
Gamereactor Suomi
