Weapons

Kello 2.17 aamulla tapahtuu jotain poikkeuksellista: kaikki pienen kaupungin kolmasluokkalaiset (yhtä lukuun ottamatta) katoavat jäljettömiin, eikä heitä enää koskaan nähdä. Vaikeuksissa oleva pieni yhteisö etsii vastauksia korkealta ja matalalta, mutta kuukausi tragedian jälkeen nuori opettaja Justine Gandy - joka oli vastuussa kadonneesta luokasta - alkaa ottaa syyn niskoilleen ja hänestä tulee kaupungin syntipukki. Kuitenkin myös Gandy etsii vastauksia mysteeriin, ja yhdessä muiden asukkaiden kanssa he alkavat hitaasti mutta varmasti selvittää synkkää totuutta kaikkien katoamisten takana...

Elokuvan alussa kertoja väittää, että elokuva perustuu tositapahtumiin. Tämä ei todellakaan pidä paikkaansa, enkä ole varma, mikä sen tarkoitus on. Ehkä pointti on se, että on paljon selvittämättömiä tapauksia, joissa kadonneita lapsia ei koskaan löydetä, ja että elokuvantekijä Zack Cregger haluaa jotenkin ilmaista pienen yhteisön, joka kääntyy nopeasti toisiaan vastaan, kun vastauksia ei löydy, ikuista turhautumista ja vainoharhaisuutta omalla omituisella tavallaan. Oli miten oli, Cregger on onnistunut tekemään ilmiömäisen pienen trillerin, joka lienee yksi vuoden terävimmistä elokuvista.

Weapons on sellainen elokuva, joka pitää sinut liimautuneena mukaansa ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, sillä tässä ei mene sekuntiakaan hukkaan. On suorastaan henkeäsalpaavaa, miten vetävä tämä elokuva on, miten vahvasti kirjoitettu se on yksinkertaisuudessaan. Ajattelin aluksi, että elokuvan rakenne, joka käyttää eri hahmojen näkökulmia kaikkien makaabereiden palapelin palasten asettamiseen paikoilleen, siirtäisi painopistettä liikaa. Päinvastoin, nämä langat on ommeltu yhteen raivokkaasti ja aivan loistavalla synkällä huumorilla. Tämä elokuva ei tee mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kun puhutaan viimeaikaisista psykologisista trillereistä, mutta tarinankerronta on itsevarmuudessaan ja röyhkeydessään hienoa. Cregger tietää tarkalleen mitä tekee, ja tekee sen loistavasti.

Näytät aivan Julia Gardnerin kaltaiselta yllä, kun katsot Weaponsin

Weapons on yksi niistä harvoista elokuvista, joista minulla ei periaatteessa ole mitään negatiivista sanottavaa. Itse asiassa minulla on. Tämä helmi on hautunut päässäni jo pidemmän aikaa, ja sulateltuani elokuvaa muutaman päivän ajan, voisin kai sanoa, että mitä enemmän tiedämme mysteeristä, sitä vähemmän mielenkiintoiseksi loppuratkaisu muuttuu. Toivoisin myös, että poliisihahmon tarina olisi ottanut toisenlaisen suunnan. Mutta nyt olen nirso, sillä Cregger pitää katsojaa niin kuristusotteessa, ettei painajaisesta tahdo katsoa pois. Ja sitten mikä finaali! Voisiko tämä hyvinkin olla vuoden paras loppukohtaus? Kuten sanoin, en voi valittaa. Lisäksi auttaa se, että muun muassa Julia Gardnerin, Josh Brolinin, Han Solo -tähti Alden Ehrenreichin ja loistavan lapsinäyttelijä Cary Christopherin näytteleminen on niin vankkaa. Se lisää uskottavuutta, kun asiat muuttuvat yhä hullummiksi ja painajaismaisemmiksi.

Weapons on ihastuttava pieni kauhuelokuva, joka ei koskaan tee teennäistä tai suurta numeroa itsestään. Se on hyvin yksinkertainen elokuva, jolla sattuu olemaan terävä käsikirjoitus ja intohimoinen ohjaaja kameran takana. Tämä on loistavaa elokuvaviihdettä, jonka kuvittelen rinnastuvan Get Outin ja Hereditaryn kaltaisiin kulttielokuviin. En tiedä, miten elokuva vaikuttaisi samalla tavalla, jos näkisit sen uudelleen, mutta älä anna sen estää sinua katsomasta yhtä vuoden loistavimmista trillereistä. Niin, ja jätä traileri väliin. Tämä elokuva on parasta kokea tietämättä siitä paljoakaan.