Wayward

Ideointivaiheessa kukaan ei voi syyttää kanadalaiskoomikko Mae Martinia siitä, ettei hän olisi valinnut taitavasti tehokkaita inspiraation lähteitä uuteen Netflix-rahoitteiseen trillerisarjaansa. Ajatuksena oli ottaa lähinnä Twin Peaks ja ripaus Stranger Thingsia, heittää se kaikki tehosekoittimeen ja painaa smoothie-nappia, kunnes se tuoksuu makealta tv-menestykseltä. Wayward ei kuitenkaan ole erityisen hyvä, enkä usko sen rikkovan katsojaennätyksiä, vaikka Netflixin hyvin organisoidussa sovelluksessa käytetäänkin taitavaa markkinointia ja viitteellisiä kansikuvia. Tämä johtuu siitä, että se ei yksinkertaisesti ole hyvä. Käsikirjoitus on huono, ja ohjauksesta puuttuu särmää, hermoja ja purevuutta, mikä tekee tästä näytöksen huonosti hyödynnetystä potentiaalista.

Tietääkseni Toni Collette ei ole koskaan näytellyt huonoa roolia.

Tarina on suhteellisen suoraviivainen ja yksinkertainen. Kulttijohtaja, jolla on valtavat silmälasit ja jota näyttelee (kuten aina) katseltava Toni Collette, lukitsee ongelmanuoria pikkukaupungin Tall Pinesin laitamille ja aivopesee heidät, mikä selviää vasta, kun vastikään saapunut poliisikokelas muuttaa sinne ja alkaa selvittää kaikkia alueella tapahtuvia outoja tapauksia.

Lavasteet ovat tylsiä ja rutiininomaisen tylsiä väsyneessä ennakoitavuudessaan.

Tässä formaatissa ei ole mitään uutta, että kultit ja kulttijohtajat ovat karismaattisia ja viehättäviä persoonia, jotka omien vahvojen vakaumustensa ohjaamina lumoavat ja hypnotisoivat, kun taas heidän vastakohtansa samassa kuvitteellisessa maailmankaikkeudessa epäilevät, että jokin on pielessä, ja heidän on työskenneltävä kroonista vastatuulta vastaan "ainoina", jotka näkevät todellisen totuuden. Enemmänkin olemme nähneet tämän lähtökohdan muodossa tai toisessa jo noin 12 000 kertaa, ja valitettavasti Wayward ei tee mitään ainutlaatuista tai tuoretta, jonka vuoksi tuntuisi perustellulta viettää kahdeksan tuntia Colletten maanisen kulttijohtajatädin kanssa.

Alex Dempseyn kasvot ovat niin jäykät ja ilmeettömät, ettei katsoja koskaan ymmärrä hänen tunteitaan, motivaatiotaan tai ajatuksiaan.

Paperilla tässä on kuitenkin joitakin ansioita. Valitettavasti ne eivät oikein tule esiin valkokankaalla. Jonkinlainen panos keskusteluun kollektivismista vs. individualismista on olemassa, ja Mae yrittää repiä ydinperhettä ja sen perusarvoja alas, mutta hän raapii vain pintaa, raapii vähän nurkkaa sen sijaan, että sanoisi mitään olennaista. Kaiken lisäksi jännittävät hetket eivät ole koskaan jännittäviä, eikä pääosanäyttelijä ja käsikirjoittaja/showrunner tunnu täysin väärältä Alex Dempseyn roolissa, sillä hänen ilmeettömät kasvonsa eivät koskaan välitä mitään, eikä hänen näyttelemisensä tunnu koskaan tehokkaalta tai siltä, että se sopisi trillerimuotoon. Häneltä puuttuu intensiteetti, läsnäolo, luonnollinen esiintyminen ja karisma, ja vaikka Collette tekee parhaansa korvatakseen tämän (hän on aina todella hyvä), se ei koskaan riitä.

Wayward on tylsä, ennalta-arvattava ja lattea. Elokuva on tosin hieno, ja Collette on aina katsomisen arvoinen, mutta se ei riitä tekemään elokuvasta kelvollista. Ei lähellekään.