Tie

Maailma on tuhoutunut ja sen synkän harmaassa maisemassa vaeltavat mies (Viggo Mortensen) ja hänen poikansa (Kodi Smit-McPhee). Kaupungit ovat raunioina ja luonto tekee hidasta kuolemaa. Harvat henkiinjääneet taistelevat läpi synkkenevien päivien, ja osa sortuu epätoivossaan väkivaltaisuuteen ja kannibalismiin. Kukaan ei ole turvassa.

Maailmanlopun tuntu on aistittavissa kotisohvalle asti. Luonnon armottomuus syöstään niskaan, eikä kukaan voi välttyä kuluttamasta jalkojaan rakoille tai sotkemasta kasvojaan ympärillä leijuvaan tomuun ja nokeen. Ihmismieli on koetuksella eikä ratkeamisilta vältytä. Näin ekologiset arvot on asetettu elokuvaan asiallisesti, eivätkä ne onnistu lainkaan ärsyttämään saati pomppimaan silmille. Kärsimysnäytelmän keskiössä on kuitenkin isän ja pojan välinen rakastava suhde. Pienet yksityiskohdat ja menneisyyden muistot tekevät hahmoista inhimillisiä ja hellyttävän samaistuttavia.

Miehekkäästi kulunut Mortensen on loistovalinta jatkuvassa vanhemmuuden paineessa taistelevan kärsivän isän rooliin. Hänen kasvoiltaan paistaa huoli ja pelko pojan kohtalosta, mutta rakkaus on välittävää eikä lainkaan periamerikkalaisen imelää. Näyttävän suorituksen tekee myös lapsinäyttelijälle varsin vaativassa roolissa Smit-McPhee, jolle elokuvassa maailma on alusta asti ollut kylmä taistelukenttä.

Kerronnan ytimenä olevat pienet hellät yksityiskohdat osoittautuvat ajoittain ehkä paatuneelle suomalaiskatsojalle kuitenkin aavistuksen verran kliseisiksi. Isän onnistuessa puristamaan limuautomaatista pojalleen pölyisen Cola-tölkin, ei parempaa mainoskampanjaa enää voitaisi keksiä, ei edes Coca-Colan toimistolta. Tuhonkin keskellä koti, kirkko ja isänmaa -aate pysyy vankasti matkassa, vaikka luulisi edellä mainittujen pettäneen hädän hetkellä. Elokuva on kuitenkin muutoin niin tyylitelty, että jenkkiarvojen lievä alleviivailu suotakoon.

Vaikka viimeisistä päivistä onkin kyse, osoitetaan etteivät ne lopu massiiviseen räjähdykseen saati avaruuden kummajaisten laserasehyökkäykseen. Varsinaisella lopullisella henkäyksellä ei itse asiassa ole mitään merkitystä, sillä tärkeintä on ollut yhteinen matka kohti tuntematonta.