Thomas

Miika Soinin Taideteollisen korkeakoulun lopputyö Thomas on kaikenkaikkeaan esimerkillinen esitys. Harvempi lopputyö nimittäin tuo yhteen sellaisia näyttämön jättiläisiä kuin Lasse Pöysti ja Pentti Siimes, eikä kovin montaa niistä ole myöskään esitetty Cannesin elokuvajuhlilla, tai palkittu ympäri maailmaa.

Thomas ei ole spektaakkeli eikä räiskyvä revittely. Se on pieni tarina yhdestä yksinäisestä vanhuksesta, ja tämän elämästä maailmassa jossa hän ei oikein tunne enää ketään. Radio ja shakkilauta pitävät miehelle seuraa vaimon valokuvan kera, ja eläkeläisen näkymät maailmasta rajoittuvat enimmäkseen kellariasunnon ikkunan tarjoamaan kapeaan kaistaleeseen. Yritykset ottaa kontaktia muihin ihmisiin vaikuttavat tuhoon tuomituilta, kunnes Thomas kohtaa puistossa toisen yksinäisen vanhuksen.

Pirteäksi tätä elokuvaa ei voi syyttää, joskin siinä on omaa mustaa huumoriaan suomalaisesta kansanluonteesta. Repliikkien välinen hiljaisuus on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin repliikit itsessään, ja Pöystin vähäeleinen suoritus on sekä rehellinen että aito. Juuri tämä arkinen uskottavuus tekeekin Thomasista niin riipaisevaa katsottavaa, ja se jättää takuulla pohdiskeltavaa itse kullekin.