The Bride

Tällaista elokuvaa on vaikea arvostella: The Bride. Se ei ole keskiverto "huono elokuva", joka on huono, koska se osoittaa, että niiden tekijöillä ei ollut omaperäisiä ideoita tai he tekivät vain minimit. Näkee, että kyseessä on todella intohimoprojekti ohjaajalle Maggie Gyllenhaalille, joka onnistui keräämään 80 miljoonan dollarin budjetin hyvin vapaaseen ja feministiseen uudelleentulkintaan vuoden 1935 Frankensteinin morsian -elokuvasta, jossa Jessie Buckley näyttelee kaksoisroolia The Bride ja Mary Shelley itse puhuu haudan takaa, ja joka on kunnianosoitus 1930-luvun gangsterielokuville, kauhuelokuville ja musikaaleille.

Kyseessä on juuri sellainen kirjailija-blockbuster-elokuva, jonka tuottamisesta Warner Bros. on ylpeä (kuten Ryan Cooglerin Sinners), ja joka antaa lahjakkaille kirjailijoille mahdollisuuden päästää luovuutensa valloilleen (lähes) ilman luovia tai budjettirajoja. The Bride on valtavan kunnianhimoinen, ja elokuvan voi aistia olevan täynnä stimuloivia ideoita niin teemoissaan kuin visuaalisessa kielessä. Valitettavasti kaikki nämä elementit eivät kuitenkaan tee elokuvasta nautittavaa. Sen sijaan se on sekava sekasotku, joka tuntuu paljon pidemmältä kuin sen 126 minuuttia, eikä siinä ole syvyyttä tehdä mitään harkittuja kommentteja, eikä mitään liian shokeeraavaa herättääkseen muita sisäelinten tunteita kuin hämmennystä ja tylsyyttä.

Suurin ongelma on se, ettei päähenkilöön, The Bride, luoda koskaan todellista yhteyttä. Elokuvan avauskohtaus, jossa Buckleyn hahmo Ida, mafiapomon saattaja, joutuu Shelleyn "riivaamaksi" ja pitää käsittämättömän ja kestämättömän pitkän puheen, antaa pohjan häntä odottavalle oudolle seikkailulle: kuolemansa jälkeen hänet herättää henkiin tri. Euphronious (Annette Bening), kun Frankensteinin hirviö (jonka sanotaan eläneen vuodesta 1818, jolloin Shelleyn romaani julkaistiin) anelee morsianta lopettaakseen yksinäisyytensä.

"Frankin" (Christian Bale) ja Buckleyn The Bride välillä on ajoittain kemiaa, mutta heidän suhteensa ei kehity johdonmukaisesti, joten heidän puolestaan ei voi tuntea mitään. Olen varma, että Gyllenhaalilla oli selkeät ajatukset siitä, mitä Frankin rakkaus musikaalielokuviin tai Morsiamen kaksoispuheet symboloivat, mutta kenelle tahansa elokuvaa katsovalle ne tulevat esiin omituisina luovina ratkaisuina, joissa ei ole paljon järkeä ja jotka haittaavat uskottavien hahmojen rakentamista, ja se päätyy erilaisuuteen, koska elokuvasta ei oikeastaan välitä.

Kaikkea ei voi perustella sillä, että "et vain ymmärrä elokuvaa". Ilman kunnon tarinaa, joka tarttuu mukaan, voi vain arvailla toisia merkityksiä ja napata klassisia elokuvaviittauksia, mutta kaikki tuntuu pinnalliselta, elokuva yrittää huijata sinua vaikeasti hahmotettavilla eksentrisyyksillä ja jyrkillä äänensävy- ja juonimuutoksilla, jotka ovat luultavasti peräisin monien kalliiden uusintakuvausten editoinnista. Elokuva alkaa keskittyä Frankin ja The Bride väliseen suhteeseen, mutta kuten sanottu, kummallakaan (varsinkaan hänellä) ei ole määriteltyä luonnehdintaa uskottavan romanssin rakentamiseksi.

Sitten se muuttuu musikaaliksi, mutta vain kerran ja ilman selvää syytä miksi. Se ei ole muutenkaan hyvä musikaalinumero, ja se tuntuu väkisin ja tyhjästä tulevalta, mikä osaltaan lisää tunnetta siitä, että elokuva haluaa vain olla outo ja arvaamaton sen vuoksi ilman vankkaa pohjaa, joka pitää mielenkiintomme yllä. Sitten siitä tulee Bonnie & Clyde -tyyppinen trillerielokuva (tai ainakin kopioi visuaalista tyyliä), samalla kun se esittää Todd Phillipsin Jokerin tyyliin feministisen yhteiskunnallisen vallankumouksen, joka tulee tyhjästä, ei ole kerronnallisesti järkevä, eikä siihen viitata enää juuri koskaan.

Frankin ja Idan yhä tylsemmäksi käyvän tarinan väliin Penélope Cruzin ja Peter Sarsgaardin näyttelemät etsivät tuovat hieman mielenkiintoa ja naamioivat hetkellisesti elokuvan kissa ja hiiri -gangsterielokuvaksi (sitoutumatta siihen kuitenkaan kunnolla). Ei ole yllättävää, että he päätyvät myös hukkaan heitetyiksi potentiaalijoukoiksi: heidän syyllisyytensä elokuvaan selitetään vasta viimeisellä vartilla, joka on täynnä hätäistä ekspositiota, eikä se ole kovin vakuuttava syy. Heidät voisi poistaa elokuvasta kokonaan, eikä se muuttaisi mitään.

On surullista, että The Bride on lopulta niin heikko, koska tuotantosuunnittelu on loistavaa: ei ole helppoa sijoittaa elokuvaa 1930-luvulle ilman, että se näyttää halvalta tai väärennetyltä. Jessie Buckley ja Christian Bale hirviömeikkeineen ovat jo ikonisia, ja he näyttävät näyttelijäntaitonsa, vaikka joutuvat usein ylinäyttelemään.

Mutta se, että visuaalinen estetiikka on ainoa positiivinen asia elokuvassa, jossa on niin paljon rohkeita ideoita, on suuri pettymys. Paljon ideoita, kyllä, mutta niin huonosti toteutettuna, että siitä on lähes mahdotonta nauttia, eikä pinnan takana ole mitään merkittävää, jonka perusteella voisi edes sanoa, että "okei, ymmärrän". Morsiamen ainoa toivo on, että siitä tulee jonain päivänä kulttielokuva ihmisten toimesta, jotka ovat valmiita täyttämään sen monien palasten väliset valtavat aukot.