Superman

Kun Superman vihdoin palaa valkokankaalle, tapaamme lyödyn supersankarin. Clark Kent on hävinnyt historiansa ensimmäisen taistelun voimakasta metaihmistä vastaan. Eivätkä hommat tästä parane. Hän joutuu poliittiseen konfliktiin sotaa lietsovaa maata vastaan ja armottoman mustamaalauskampanjan kohteeksi. Kaikki menee Lex Luthorin suunnitelmien mukaan. Eikä hän aio luovuttaa ennen kuin Superman on tuhottu kaikin mahdollisin tavoin. Mutta Supermania ei tunneta siitä, että hän antaisi helposti periksi. Varsinkaan kun hänen rinnallaan on tähtitoimittaja Lois Lane, superkoira Krypto, Mr Terrific ja muita omituisia supersankareita...

James Gunn on nyt puhaltanut DC:lle uuden elämän ja osoittaa elokuvan ensimmäisistä minuuteista lähtien, ettei hän suostu tuhlaamaan aikaa asioihin, jotka jo tiedämme vanhasta kunnon Man of Steelistä. Bang! Boom! Bam! Meidät heitetään suoraan toimintaan. Aivan kuin tämä uusi elokuvauniversumi olisi jo perustettu edeltävässä elokuvassa. Kiinnitä turvavyösi heti alkutekstin jälkeen, sillä Gunn hidastaa vauhtia vain silloin, kun se on ehdottoman välttämätöntä. Esimerkiksi Kal-Elin alkuperästä ei ole pakollisia kohtauksia tai kohtauksia siitä, miten Superman persoona syntyi. Sen sijaan saamme nauttia mielettömästä sarjakuvatoiminnasta, jossa on paljon sydäntä ja ihanan lapsellinen tunne supersankaritoiminnasta.

Tässä on useita näyttäviä toimintakohtauksia, joista yksi parhaista sisältää Mr. Terrificin (vasemmanpuoleisen kuvan istuva herrasmies).

Tapaamme turhautuneen Clark Kentin, joka on mahdollisesti liian naiivi omaksi ja maailman parhaaksi ja jota ajavat hänen muukalaisvanhempiensa toiveet. Tällä Supermanilla on lyhyt sytytyslanka, joka ei ehkä sovi hyvin yhteen itsevarmemman Supermanin kanssa, johon olemme tottuneet, mutta josta tulee myös selkeä inspiraatio muille monipuolisemmille hahmoille. Pidän David Corenswetin inhimillisestä ja hauraasta hahmokuvasta. Se on erilainen tulkinta roolista, jota haluaisin nähdä enemmän. Sama pätee Rachel Brosnahaniin ja hänen suloiseen kemiaansa Corenswetin kanssa. On myös hauska nähdä sarjakuville uskollinen Jimmy "Rizz" Olsen valkokankaalla (lisäksi häntä ei tällä kertaa ammuta naamaan, kuten tapahtui kauheassa Batman v. Superman).

Rakenne muistuttaa aluksi sarjakuvaa All-Star Superman, joka tuntuu kuin kasalta vinjettejä, jotka on ommeltu yhteen, jotta loppua kohden saadaan kunnon toimintaisku. Yksinkertainen juoni on tungettu täyteen DC-mytologiaa ja hahmoja, jotka tuskin ehtivät räpäyttää silmiään ennen kuin Gunn heittää katsojan seuraavaan hulluuden pyörteeseen. Toisinaan Gunnin innokas kerronta, joka yltää kuumeisen innostuneelle tasolle, kun sankarimme alkavat liikkua eri ulottuvuuksien välillä, voi olla lähes hämmentävää. Se on kuitenkin jatkuvasti viihdyttävää, hurmaavaa ja kevyttä. Pidän erityisesti hiljaisemmista kohtauksista, kun Gunn päättää hidastaa tahtia. Yksi suosikkihetkistäni oli esimerkiksi Lois Lanen ja Superman intiimi keskustelu pimeässä asunnossa samalla, kun Hawkgirl taistelee taustalla laserilla ampuvaa avaruusmeduusaa vastaan.

Elokuvaa voi verrata Nathan Fillionin kauheaan pallomahaiseen Green Lantern hahmoon. Se on hölmö, mutta juuri oikealla tavalla ja ylpeydellä kannettuna. Superman on virkistävän häpeilemätön sarjakuvahahmo, jopa parantumaton sankarillisessa romantiikassaan. Gunn ymmärtää hyvin, miten outo tämä maailma on ja nauttii uudesta DC-merkkisestä lelulaatikostaan sen sijaan, että tuhlaisi aikaa asioihin, jotka on jo tehty aiemmissa Superman -elokuvissa. Tämä tulkinta Supermanista tuntuu kuin kasalta jaksoja Superman: The Animated Seriesistä steroideissa. Se on ilman esimerkiksi ensimmäisen Christopher Reeve -elokuvan eleganssia ja patentoitu Gunnin huumori ei aina osu kohdalleen. Ellei sitten ole Krypto, joka on yhtä rakastettava ja huonokäytöksinen superkoira. Hänen annetaan varastaa mahdollisimman paljon huomiota, mikä usein keskeyttää kohtaukset koomisesti (ja onnistuneesti). Yleisön lapset ihastuvat varmasti tähän nelijalkaiseen ehdotonta rakkautta täynnä olevaan pyörremyrskyyn.

Rachel Brosnahan ja David Corenswet ovat erittäin söpöjä yhdessä, ja heille olisi pitänyt antaa hieman enemmän yhteistä ruutuaikaa...

Toisin sanoen tämä on tyypillinen Gunn-elokuva hyvässä ja pahassa, sillä aina välistä tunnettu ohjaaja kompastuu omiin neronleimahduksiinsa. Tarina on tiukka, mutta ei aina vakuuttava, sillä osa tunnepohjaisesta potentiaalista uhrataan nopean tempon vuoksi. Osa ekspositiosta voi myös tuntua kömpelöltä. Esimerkiksi kun tietyt hahmot puhuvat enemmän siitä, keitä he ovat hahmoina, sen sijaan, että näyttäisivät tämän. Superman lankeaa myös siihen väistämättömään CGI-loukkuun, johon monet suuret elokuvat nykyään sortuvat. Kasvavat osuudet loppukohtausta kohti kärsivät ylikuormittavista tietokonetehosteista. Haluaisin myös lisätä, että musiikki on jonkinlainen pettymys. John Williamsin kuolematon johtoääni sekoitetaan Hans Zimmerin elektronisiin vivahteisiin ja tuloksena on jonkinlainen kalpea kunnianosoitus edeltäjilleen. Mutta kun lopputekstit alkavat pyöriä, istut silti siinä hölmö hymy kasvoillasi ja ymmärrät, että kaikesta huolimatta sinulla on ollut hauskaa, vaikka useat elementit eivät aina osu kohdalleen.

Superman on todella pöyhkeä elokuva, joka on kaukana virheettömästä, mutta myös omaksuu kaikki sarjakuvamedian omituisuudet enemmän kuin useimmat viime vuosina julkaistut supersankarielokuvat. On selvää, että Gunn rakastaa sarjakuvia. Vaikka elokuvalla onkin taipumus muuttua jonkinlaiseksi omituiseksi kuumeuneksi, on se uskomattoman viihdyttävä ja tuntuu pohjimmiltaan ihanan nörttimäiseltä. Jos Superman on vasta esimakua vastaavista seikkailuelokuvista DC Universessa, väittäisin, että James Gunn on itse asiassa onnistunut monumentaalisessa tehtävässä uudellenkäynnistää DC:n elouvamaailma. Hän teki sen vielä pilke silmäkulmassa.