Splinter Cell: Conviction

Ulkonäkö ei ole ainoa asia, mikä Fisherissä on muuttunut. Murhaajan jäljittäminen vaatii rankkoja keinoja, joita Third Echelon ei katsoisi hyvällä. Fisheriä moiset eettiset ongelmat eivät paina, vaan väkivalta on aina hyvä työkalu, jota käyttäessä ei säästellä voimaa. Hyvänä esimerkkinä on kohtaus, jossa Fisher kuulustelee johtolankoja tietävää vankiaan Guantanamon malliin. Sam voi käyttää ympäristöään hyödyksi lukuisilla tavoilla, myös tässä. Vankiparan naama tekee tuttavuutta pisoaarin sisällön kanssa ja kun se ei auta, kallo kolisee pöntön posliiniin ja kroppa iskeytyy peiliin samalla, kun Fisher lupaa siirtyä voimallisempiin keinoihin, jos mies ei paljasta mitä tietää. Toiseen potenssiin viety kyselytunti ei tuota tulosta.

{Splinter Cell: Conviction} pyrkiikin siihen, että pelaaja kokee olevansa vaarallinen metsästäjä. Omantuntonsa roskiin nakanneen Fisherin repertuaariin kuuluu nippu vanhoja kikkoja, kuten kiipeileminen sekä ränneistä ja köysistä roikkuminen. Fisher suosii edelleenkin varjoissa lymyämistä, sillä pimeydestä iskevä agentti on aina heti niskan päällä. Kaikki käsirysyä myöten tapahtuu kuitenkin totuttua nopeammin ja kuten kuulustelukohtaus osoitti, huomattavasti brutaalimmalla otteella. Tämä on Splinter Celliä steroideissa - tosimiesten toimintaa, josta ei vauhtia puutu.

Käytössä on tietysti liuta laitteita, jotka antavat Fisherille kivan etulyöntiaseman. Yksi näistä on kranaatti, joka aiheuttaa kaikissa ympäröivissä valonlähteissä oikosulun. Kätevää, etenkin jos sattuu olemaan pimeydessä viihtyvä tappokone kostoretkellä.

Toinen uusi kikka on pysytellä piilossa ja maalata edessä olevat kohteet kuten ihmiset ja esineet. Kun maalailut on suoritettu, Sam rynnistää huoneeseen ja pitää pistoolillaan pelaajan valitsemille kohteille pienen puhuttelun. Tämän ominaisuuden liiallinen käyttö saattaa tehdä pelistä hiukan liiankin helpon, vaikka tyylikäs temppu onkin.

Se suurin vetonaula on kuitenkin maailman avoimuus. Pelaaja saa todellakin valita itse etenemisreittinsä - tekijät suhtautuvat pelin jokaiseen kenttään kuin pienikokoiseen hiekkalaatikkoon, jossa pelaaja saa mellastaa miten haluaa. Kaikkeen on useampi lähestymistapa. Jos huvittaa hoitaa vastustajat juostessa räiskien, siitä vaan. Samoin voi iskeä pimeästä ja kadota takaisin varjoihin, ja livahtaa sitten väijyttämään katsomaan tulleet konnat selustasta käsin. Tämä nopeatempoisten taisteluiden ja harkitsevan etenemisen yhdistelmä on juuri se, miksi {Splinter Cell: Conviction} minua niin kovasti kuumotteleekin.

Graafisesti peli näyttää fantastiselta. Animaatiot ovat sulavia, ympäristöt täynnä yksityiskohtia ja valaistus on riemastuttavan vivahteikasta. Koko peli on yhtä upeaa esittelyvideota, jossa tehtävät ja tarina ovat vain yksi osa miljöötä. Tällainen saa kenen tahansa pelien ystävän kuolaamaan onnesta soikeana.

{Splinter Cell: Conviction}in julkaisu siirrettiin ensi vuoden alkuun, mutta hyvä niin. Ubisoft tuntuu tietävän tarkkaan mitä pelillä halutaan tehdä, vaikka se vetääkin Splinter Cellien pakkaa uusiksi kovalla kädellä, ja lisäaika pelin hiomiseen tekee siitä varmasti paremman kokonaisuuden. Tästä tiedosta huolimatta on vaikea malttaa odottaa Sam Fisherin paluuta, sillä pelkkä pelin ajatteleminenkin saa minut hykertelemään innosta.