Risen

Päähenkilön huuhtoutuessa tuntemattomalle, ukkosen riivaamalle saarelle pelaaja on haaksirikkoutuneen kanssa yhtä eksyksissä. Alkuvideon perusteella tämä on ollut salamatkustajana aluksessa, jonka ilmeisen massiivinen vesiolento upottaa. Tämän tarkempaa tietoa pelaajan identiteetistä ei anneta, vaan loppu jää pelaajan mielikuvituksen ja tulevien tekojen varaan. Rannalta mukaan tarttuu puukeppi, edessä sankka viidakko. Vaihtoehtoja on vähän ja ne kaikki ovat huonoja. Nälkäisillä jättilinnuilla on ikävä katse silmäkulmassa, pitäisiköhän ne käydä tutustuttamassa kalikkaan?

Juonta hirveästi paljastamatta mystillinen saari ei ole asumaton, ja sen hallinnasta taistelevat kaksi omilla tavoillaan epäilyttävää faktiota. Saaren suurimmasta kaupungista, Harbour Townista ulos potkittu Don Estebanin rosvojoukko asuttaa suoaluetta, pyrkimyksenään hyödyntää saarelle maan sisästä nousseita temppeleitä ja niiden rikkauksia valta-asetelman palauttamiseksi. Samaisista pyhätöistä kiinnostuneet, uskontoon hurahtaneet inkvisition fanaatikot eivät tunnu pelaavan ihan puhtaalla pussilla hekään, ja ryöväävät kyseisistä kivikasoista aarteita ja muinaisesineitä. Kaikkien epäonneksi temppelit eivät tuoneet mukanaan pelkkää arkeologin sydäntä lämmittävää arkkitehtuuria, vaan niiden syövereistä syöksyi pitkin saarta outoja hirviöitä.

Heti pelin alkupuolella pelaajan pitää tehdä loppupelin kannalta erittäin tärkeä valinta, jonka tärkeyttä ei korosteta kovinkaan selkeästi. Liittyäkö metsästäjien ja miekkamiesten muodostamaan rosvosakkiin, vai opiskellako sauvataistelun ja magian salat inkvisition ja saaren munkkien parissa? Erilaisten hybridihahmojen tekeminen on toki mahdollista, mutta puolen valinnalla tuntuu olevan perustavanlaatuinen vaikutus niin juoneen, tehtäviin kuin hahmonkehitykseenkin. Koska peliaikaa on oman arvioni mukaan sellaiset 50+ tuntia, en ehtinyt testaamaan kuin Donin joukoissa vehtaamista. Salatieteitä pursuavien temppelien nousemisten syyt ja tulevat tapahtumat raottuvat hitaasti mutta vääjäämättömästi seikkailun edetessä, luvaten muinaista pahuutta ja suunnatonta voimaa.

{Risen}in ja monien muiden fantasiatoimintapelien välillä on kaksi merkittävää eroa. Ensinnäkin {Risen} - etenkin rosvojen puolella - pysyy hyvin maanläheisenä varsin pitkään. Suurin osa vastaan möyrivistä vihollisista on fantasiapelien peruskauraa, eli miekka kohtaa kynnet ja nuolet pysähtyvät kilpeen. Vasta hyvän tovin päästä siirrytään taikuuteen, temppeleiden mystiikkaan ja suurempiin kuvioihin. Ja hyvä niin. Sekä juonen että hahmon kehitykseen tulee sen myötä pitkäjänteisyyttä, joka monista peleistä jää helposti puuttumaan. Tämä on luettavissa myös pitkäveteisyytenä, mutta {Risen} ei monikymmentuntisena eepoksena ADHD-oireisille sovi muutenkaan.

Toinen suuri ero on taistelu, joka on yllättävän armotonta. Ihan tavallista muutaman suden laumaakin vastaan heittää helposti henkensä, jos huomio herpaantuu. Kokeneempana taistelijanakin joutuu oikeasti keskittymään omaan sijoittumiseensa, lyöntisarjoihin ja torjuntaan. Liikkuminen ei ole ihan niin sujuvaa kuin sen sallisi olevan ja törmäystarkistus tekee joskus tepposia. Taistelujen periaatteet ovat puolestaan yksinkertaiset. Vasemmalla napilla huidotaan, oikealla torjutaan. Molempiin tulee vivahteita lyöntisarjoista ja eri lyöntitavoista sekä torjunnan vastaliikkeistä. Torjunta toimii kuitenkin vain pelaajan edestä tuleviin hyökkäyksiin, ja vahvempien vihollisten tapauksessa kilvestä on rajallisesti iloa. Jopa monet tavallisetkin otukset kiertävät hanakasti selustaan. Lopputuloksena pelaaja oppii nopeasti valitsemaan taistelupaikan itselleen edullisesti ja aktiivisesti seuraamaan kaikkia vihollisia ja niiden liikkeitä jakaessaan miekkalähetystä.

Kokemuksen kasvaessa saaren asukkaiden ongelmia ratkoen ja olentoja pätkien toiminta monipuolistuu. Taitojen kuten alkemian (yrttien keräily ja pullotus), voimaharjoituksen (lähitaisteluvahinko ja kyky käyttää parempia aseita) tai seppäilyn (omien miekkojen ja taikaesineiden takominen) lisäksi erilaiset asekyvyt avaavat uusia lyöntitapoja ja -sarjoja. Taistelu kehittyy siis hitaasti mutta jatkuvasti, ja antaa jatkuvan vaarallisuutensa takia täysin erilaisen fiiliksen esimerkiksi pimeällä suolla pelkän soihdun valossa harhailuun. Kun ukkonen hakkaa taivaankantta pilkkopimeässä korvessa, ei oikeasti halua tietää mikä helkkari huohottaa selän takana. Peli suosittelee pikatallennusten jatkuvaa tekemistä, ja olen harvinaisen samaa mieltä. Pelissä voi törmätä sattumalta niin vaarallisiin vastustajiin kuin hienoihin maisemiinkin, palkiten harhailijasielun monilla eri tavoilla. Esimerkiksi puolikas erittäin voimakkaalta vaikuttavasta miekasta löytyi täysin vahingossa rantaa sivuavaa polkua kulkiessa eteenpäin.

{Risen} on ulkoakin päin katsottuna varsin kaunis peli. Viidakko on oikeasti sankka ja monet näkymät komeita. Ei se mikään teknologian riemuvoitto ole, mutta hyvää keskitasoa kuitenkin. Animaatioissa olisi hieman parannettavaa, sillä osa vastustajista liikkuu välillä kovin neliskanttisesti. Lisäksi viholaiset pomppivat satunnaisesti esineistön päällä, kun reitinhaku ei löydä tietä pöydän ympäri. Ulkoasua on helppo jokaisen käydä arvioimassa pelivideoista ja kuvankaappauksista. Pidin itse sitä täysin riittävänä. Grafiikka yhdessä hyvän äänimaailman kanssa loi edellä mainittuun suokohtaan hyvät puitteet ja pelottavan tunnelman. Kokonaan puhutut dialogit toimivat hyvin juonen edistäjinä, vaikka saksalaiseen malliin Piranha Bytesin ääninäyttelijät murtavat englantia vahvasti, hieman {Fable}-sarjan tapaan. Ajoittain hieman häiritsevää, muttei mitään tunnelmaa pilaavaa.

Yleisestä laadusta innostuneena {Risen} tarjosi minulle vielä monta sellaista asiaa, joita en siltä odottanut. Pitkä, maanläheinen peli haastavan taistelun kera mahdollisti odottamattoman realistisen pelikokemuksen. Kun jossain tusinapeli Shadows of the Infernal Darkness IX: The Rise of the King of Lords of Destructionissa pelaaja pukee ylleen arkistokaapin kokoista ja itsevalaisevaa piikkihaarniskaa ensimmäisen pelitunnin jälkeen, {Risen}issä on juuri saanut ensimmäisen jousensa ja muutaman kymmenen nuolta. Kun Battle Warrior: Master Death Killer Fighter III:ssa siivutetaan demoniherroja kymmenen kerralla, {Risen}issä paetaan pusikosta yllätyksellä hyökänneen viiden villisian laumaa. Hitautensa, armottomuutensa ja pienten vikojensa takia tämä peli ei sovi kaikille, mutta se sopi minulle.