R.I.P.D

Peter M. Lenkovin sarjakuvakirjaan perustuva R.I.P.D. vaatii katsojalta avoimen mielen. Paras lopputulos saavutetaan, kun ei turhia mieti ja antaa vain virran viedä. Tuonpuoleinen ei ole koskaan ollut yhtä kiehtova ja hauska paikka.

Nick (Ryan Reynolds) on komea ja tunnollinen poliisi, jolla on elämä mallillaan. Yksi keikka menee kuitenkin pieleen: mies saa maistaa katkaistun haulikon voimaa ja putoaa pää edellä asfalttiin varsin korkealta. Herätessä maailma näyttää hyvin erilaiselta kuin mihin Nick on tottunut. Erikoinen sihteerikkö Proctor (Mary-Louise Parker) tarjoaa mahdollisuutta: joko ryhtyä tuonpuoleisen lainvalvojaksi tai mennä kuuntelemaan viimeinen tuomio. Poliisipalvelus lasketaan kuulemma eduksi viimeisellä tuomiolla. Nick valitsee jatkaa elämässään tekemäänsä työtä myös kuolemassa. Pariksi osoitetaan rääväsuinen entinen villin lännen sheriffi Roy (Jeff Bridges). Ja eikun töihin.

Pystyn nimeämään kolme selvää innoittajaa R.I.P.D.:lle: Tappava ase (1987), Men in Black (1997) ja rakkauselokuva Ghost (1990). Kiinni otettavat kalmopahikset ovat sanalla sanoen hupsuja, eikä näille jää kakkoseksi myöskään pääkaksikon keskinäinen dynamiikka. Dynaamisen duon selvää sukupolvien välistä kuilua hyödynnetään nimittäin taitavasti. Hämmentynyt Nick ei missään vaiheessa jää sanattomaksi kommentoidessaan Royn itsetietoisen lännenmiehen maneereita. Käsikirjoittajat onnistuvat tasapainon luomisessa, sillä lopulta kumpikaan ei pääse niskan päälle paremmuudessa. Kyse on lopultakin vain erilaisista tavoista hahmottaa erikoinen poliisityö eikä niinkään hyvästä tai huonosta toimintamallista.

Elokuva on yhtä vauhtiajelua keskivaiheen hiljaisempaa varttia lukuun ottamatta. Mitään syvällisiä sivupolkuja tai henkilöiden sielunelämään keskittyviä pohdintoja ei nähdä, mutta viis siitä. Pääasia että hyppy kulkee ja sehän kulkee, tai tässä tapauksessa tarina. Toimintakohtaukset painottuvat digitaalisiin tehosteisiin, jotka onneksi ovat riittävän uskottavia. Muutenkin realismia haikailevien kannattaa suunnata huomionsa toisaalle. Loppuratkaisu ei yllätä jättäen samalla oven auki jatko-osalle. Ja miksikäs ei jättäisi: kyllä tällaista rymistelyä toisenkin rainan verran katsoisi.

Lisämateriaalit ovat tuttua kauraa rinkikehumisineen ja tekijöiden haastatteluineen. Huomionarvoista on vaihtoehtoisten kohtausten määrä: poistetut pätkät ovat usein vain erilaisia versioita eivätkä niinkään kokonaan poisjätettyjä otoksia. Hauskin on pilalle menneiden ottojen kavalkadi, joka alleviivaa hienosti elokuvan jo valmiiksi huumorintajuista otetta aiheeseensa.

R.I.P.D. on aidosti hauska ja viihdyttävä elokuva. Vakavasti sitä ei kannata ottaa. Suositellaan nautittavaksi raskaan päivän jälkeen sohvalla sipsipussin kanssa rentoutuen, joko yksin tai yhdessä.