Rautarouva

Margaret Thatcher oli aikansa karmeimpia eurooppalaisia poliitikkoja, ja hän etsii voittajaansa vielä nykyäänkin, aikana jolloin jos jonkinmoista oikeistokonservatiivista ropelipäätä puskee jokaisen kiven alta. Tätä taustaa vasten onkin todella vaikuttavaa, että Meryl Streep onnistuu ohjaaja Phyllida Lloydin kanssa maalaamaan ikääntyneestä paronittaresta sympaattisen ja inhimillisen kuvan.

Rautarouvan kikkana on, että vaikka siinä palataankin aina välillä Thatcherin vallan päiviin, sijoittuu elokuva varsinaisesti ikääntyneen ex-pääministerin hiljaiseen arkeen, tämän taistellessa dementiaa ja menneisyyden haamuja vastaan. Tämä tekee Thatcheristä haavoittuvaisen hahmon jota ei vain kykene vihaamaan vaikka ehkä haluaisikin.

Elokuva on yleisesti ottaen irrallaan politiikasta, joskin siinä esitetään vahvoin kääntein mm. Falklandin sodan tapahtumia. Kaikki palautuu silti vanhaan, ikänsä heikentämään naiseen joka tietää olevansa hukkaamassa itsensä oman mielensä syövereihin nykyisyyden ja menneisyyden kietoutuessa toisiinsa. Tämä on syvästi yksinäinen ihminen joka täyttää läheistensä jättämän tyhjiön miehensä Denis Thatcherin haamulla. Denisin roolissa nähdään erinomainen Jim Broadbent, joka tulkitsee avioparin ilopilleriä onnistuneen omalaatuisella suorituksella.

Streep ja Broadbent jakavat hahmonsa näiden nuorempia versioita esittävien Alexandra Roachin ja Harry Lloydin kanssa, ja vaikka näillä on vielä opittavaa seniorinäyttelijöiltä, eivät nämä todellakaan anna elokuvan laadun notkahtaa. Game of Thronesissa Viserys Targaryeniä esittänyt Lloyd tosin vetää oman osuutensa siinämäärin laveasti, että hän tuo ajoittain mieleen kaimansa Harold Lloydin mykkäelokuvien aikakaudelta.

Muutenkin Rautarouva on täynnänsä oivallisia näyttelijänsuorituksia. Richard E. Grant on kuin ilmetty Michael Heseltine, ja Britannian politiikkaa seuranneet tunnistavat kyllä lukuisia muitakin aikansa nimiä, ilman että näitä täytyy erikseen osoitella.

Rautarouvaa on kritisoitu siitä, ettei sen käsikirjoitus ota varsinaisesti kantaa Thatcheriin. Itse pidän tätä itseasiassa elokuvan vahvuutena, koska jokaisella on jo mielipide rouva paronittaresta, eikä sitä tarvitse enää erikseen ulkoapäin antaa. Sen sijaan elokuva maalaa kuvan vanhuudesta, ja siitä kuinka maallinen valta on katoavaista. Siinä ei kieltämättä tapahdu valtavasti, mutta se antaa näin tilaa Streepin lyömättömälle näyttelijänsuoritukselle.

Vaikka itse lähdin pitkin hampain katsomaan Rautarouvaa, lämpenin sille sangen nopeasti. Niinpä suosittelenkin sitä kaikille puoluelinjaukseen katsomatta.