Race Pro

Heti alkuun on tehtävä pieni tunnustus. Autopelien suurena ystävänä olen odottanut {Race Pro}ta silmät kiiluen, kuola valuen ja kaasujalka syyhyten - jopa innokkaammin kuin alkuvuoden ehdotonta jättipeliä {Killzone 2}:ta. Simbinin ajopeleissä on vain aina ollut sitä jotain, joka vie ajatukset piirun verran lähemmäs kilparatoja kuin muut ajopelit. Kyse ei ole niinkään sisällön määrästä, upeasta grafiikasta tai ennennäkemättömistä nettiominaisuuksista, vaan kilpa-ajon nyansseista: tien pompuista, vaihdelaatikon kolahduksista, peileissä pedon lailla lymyävistä kanssakilpailijoista.

Kuinka ollakaan, piinallisen odottelun jälkeen ensikosketus peliin oli lievä pettymys. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy väistämättä pelin ulkoasuun, joka on silminnähden mainoskuvia vaatimattomampi. Irvokkaan kirkkaan {Forza Motorsport 2}:n rinnalla värimaailma on kyllä mukavan luonnollinen, mutta lähempi tarkastelu paljastaa kuvituksesta monia puutteita, joita ei uskoisi näkevänsä enää vuonna 2009. Esimerkiksi varjot ovat oudon rakeisia, mikä saa varjopaikoissa ajaessa koko kuvan säröilemään. Vielä enemmän siristelyä tuottaa se, ettei kuva liiku yhtä jouhevasti kuin kilpailevissa peleissä. Sen vuoksi tilannenopeuden hahmottaminen vaatii ensi alkuun totuttelua.

Pikkuhiljaa pelikokemus onneksi kypsyy ja alkaa tuntua paremmalta. Simbinin taikoma ajomalli on edelleen mainio, vaikkei mitään suuria uudistuksia olekaan tehty. Autot tuntuvat sopivan raskailta, mikä tekee ajamisesta helppoa ja mukavaa, kunhan muistaa pitää kilpa-autoilun perusasiat mielessä. Tonnin painoinen peltilehmä ei taivu mutkiin 200 kilometrin tuntinopeudessa, vaan jarrua on poljettava hyvissä ajoin ennen mutkaan tuloa. Sen jälkeen on valittava oikea ajolinja mahdollisimman läheltä sisäkurvia ja kaarrettava pehmeästi kohti uutta suoraa. Mutkista ulostulossa on vielä muistettava lisätä kaasua hellästi, jotta auton takapää ei lähtisi tavoittelemaan suuntamiehen paikkaa.

Vielä alkuperäisessä arviokappaleessa peliohjaimen tärinätehosteita ei jostain syystä käytetty, mutta lopulliseen versioon puute on paikattu. Ohjaimen kiihtyvästä värähtelystä voi helposti tunnistaa, milloin renkaiden pito alkaa murtua. Se helpottaa auton käsittelyä, kun ajotuntuma ei ole pelkkien näkö- ja kuulovihjeiden varassa.

Race Prossa ajokokemuksen viihdyttävyyttä parantaa oleellisesti autoista lähtevä murina. Pelin kymmenet kilpurit kuulostavat oikeasti siltä, että niissä hyrräisi lukemattomia liikkuvia, tosiinsa hankaavia osia. Auton ohjaamossa istuessa moottorin puolelta voi esimerkiksi erottaa erilaista kilkettä ja kalketta, ja lintuperspektiivistä pelatessa räiskyvät pakoputket potkivat bassokaiuttimeen mukavasti eloa. Kaikki autot myös kuulostavat yksilöllisiltä. Muilta osin pelin äänet eivät ehkä ole aivan yhtä vakuuttavat, sillä pelistä puuttuu tietynlainen show-meininki. Ajamisen kannalta sillä ei ole merkitystä, mutta radan varsille toivoisi hippusen enemmän sitä kuuluisaa urheilujuhlan tuntua.

Ratoja mallintaessaan Simbin on ennen kaikkea huomioinut ne seikat, jotka vaikuttavat auton käyttäytymiseen. Kuoppien ja kallistusten tuottama röykytys saa ajamisen tuntumaan juuri niin yllätykselliseltä, raa'alta ja rajulta kuin rata-autoilun kuuluukin tuntua. Tähän kun ynnätään ratojen varsin vaihtelevat profiilit, riittää mukana olevassa 13 kiekurassa loppujen lopuksi kohtuullisen paljon opeteltavaa. F1-rata Monzan selkeä profiili on vaativuudeltaan aivan eri tasoa kuin vaikkapa Macaun katuradan profiili, johon kuuluu suuria korkeuseroja ja tiukkoja syheröitä, petollisen läheltä viiltäviä kaiteita unohtamatta.

Pelin makuun päästäkseen ei tarvitse olla ammattiautoilija, sillä aloittelijoiden oppimiskynnystä on madallettu useilla erilaisilla ajoavuilla. Pelaaja voi muun muassa käyttää luistonestoa ja ABS-jarruja kolmella eri voimakkuudella. Ratojen opetteluun varsin hyödyllinen on visuaalinen ajolinja, joka paitsi opastaa mutkien läpi, myös merkkaa jarrutuspaikat punaisella värillä. Tehokkaiden ajoapujensa ansiosta Race Pro on Simbinin tähänastisista peleistä aloittelijaystävällisin.

Aloittelijat on huomioitu myös pelin uudessa uratilassa, joka alkaa varsin arkisen Mini Cooperin ratissa. Uratilassa pelaaja pääsee suorittamaan eri tiimien laskuun kolmen kilpailun mittaisia kilpailusopimuksia. Menestymällä kilpailuissa avataan käyttöön uusia autoja ja ansaitaan pisteitä, joilla puolestaan avautuu uusia sopimuksia. Uran aikana tutustutaan muun muassa WTCC-vakioautosarjan kalustoon, Formula 3000:een ja lopulta erilaisiin superautoihin. Kilpakumppanien haastavuus ja kilpailujen mitat kasvavat uran edetessä, joten myöhemmissä vaiheissa kampoihin saa pistää rukkaset hiessä, jos aikoo voittaa kaiken voitettavissa olevan.

Käytännössä uramuoto on kuitenkin köykäisempi kuin konsoleilla on totuttu näkemään. Mielenkiintoisen kuuloinen sopimustehtailu esimerkiksi jää pinnalliseksi kuriositeetiksi, joka ei tuo peliin mitään kunnollista sisältöä. Olisi paljon mielekkäämpää luoda pitkäjänteistä uraa testikuljettajain jämäpaikoilta tallin tähtikuljettajan rooliin kuin vain ajaa satunnaiset kolme kilpailua ja sen jälkeen vaihtaa tallia.

Uramuodon lisäksi mukana on jo {Race 07}:sta tuttu mestaruussarja. Siinä tarkoituksena on ajaa valitulla autolla täyden kilpailukalanterin mittainen kausi, jonka jälkeen osakilpailupisteet ynnätään yhteen. Kautta on jonkin verran suoraviivaistettu poistamalla osakilpailuista harjoitukset ja lämmittelyajot. Yhden kierroksen aika-ajon voi ajaa halutessaan. Suoraviivaistamisten ansiosta peli keskittyy tiukemmin varsinaiseen kilvanajoon, mutta simulaatioharrastajille karsimiset ovat harmittavia takaiskuja. Auton virittely on onneksi edelleen kiitettävän monipuolista. Polttoainekuormaa lukuun ottamatta lähes joka nippeliä voi säätää parempien kierrosaikojen toivossa. Hauskana yksityiskohtana auton ilmanvastusta voi vähentää jopa moottorin jäähdytysaukkoja tukkimalla, mikä kuitenkin saattaa koitua moottorin tuhoksi pitkässä kilpailussa. Se pistää miettimään, miten suuria riskejä haluaa ottaa sekunninkymmenysten murskaamiseksi.

Kokonaisuudessaan kilpureiden vaurioitumisherkkyyttä on selvästi höllätty konsolipelaajia varten. Esimerkiksi formulalla voi rysäyttää täydessä vauhdissa betonivalliin ja silti selvitä kilpailussa maaliin. Useimmiten kontaktilajien harrastaminen aiheuttaa lievää ohjattavuuden heikkenemistä, eikä keskeytystä tarvitse pelätä. Se innostaa ajamaan jopa yltiöpäisen rohkeasti, mutta toisaalta kevennetty törmäysmalli mahdollistaa myös varsin jännittävän puskuri puskurissa -ajamisen. Tekoälyn kanssa käydyt erittäin tiivistunnelmaiset kilpailut povaavat kuumottavaa sijoituskamppailua myös netin puolelle, koska inhimilliset pikku pusut eivät vielä paiskaa puolta porukasta radan varteen. Kaksinpeli luonnistuu yhdelläkin konsolilla, mutta vain vuorotellen.

Race Prossa olisi paljon pientä parannettavaa, eikä vähiten visuaalisesti. Siitä huolimatta huomasin kiinnittäväni huomiota epäkohtiin sitä vähemmän, mitä enemmän peliä pelasin. Simbinille tyypilliseen tapaan peli keskittyy siihen, mikä ajamisessa on oleellista, ja saa innostumaan radalla pyörimisestä yhä uudelleen. Fiilis yksinkertaisesti kohoaa korkeuksiin, kun paahtaa urku auki kilpaa 16 auton tiiviissä rykelmässä ja onnistuu vielä viimeisellä kierroksella tekemään pari ilmiömäistä ohitusta. Tällöin voi melkein tuntea olonsa oikeaksi kilpakuljettajaksi.