Pom Poko

Muodonmuuttajapesukarhut aloittavat vastarinnan kotimetsään tunkeutuvia ihmisiä vastaan. Suunnitelmaan kuuluu sissi-iskuja työmaille ja psykologista sodankäyntiä pelottelun muodossa. Hyökkäävän supikoiraosaston kivekset leviävät riippuliitimiksi. Hetken kuluttua leijuntaväline muovautuu suureksi kanuunankuulapalliksi. Karvainen tuhoväline syöksyy hurjaa vauhtia kohti alhaalla odottavia mellakkapoliiseja. Taivas varjele mitä sieltä tulee? No ei maalia ainakaan.

Japanilaiset ovat kummallinen kansa, eivätkä heidän kaikki viihdemuotonsa aukea millään länsimaalaiselle tallaajalle. Isao Takahatan animaatioelokuva on söpösti piirretty, mutta siitä huolimatta käsitellyt teemat ovat varsin aikuismaisia. Mukaan mahtuu niin kiima-aikaan sijoittuvaa selibaattia, klaanin sisäisiä valtataisteluja kuin joukkoitsemurhan tekemistäkin.

Ruutua tuijottaa alusta loppuun täysin hämmentyneenä. Juuri kun on saamassa rainan sisäisestä logiikasta kiinni, ohjaaja vetää kaiken läskiksi ja muuttaa omia sääntöjään lennossa. Leffa on myös läpeensä japanilainen, joten mitään kulttuuriin liittyviä viittauksia ei selitetä tai avata asiaa tuntemattomalle. Esimerkiksi supikoirat hyödyntävät psykologisessa sodankäynnissään japanilaisten syvään juurtunutta taikauskoisuutta. Jos tätä ei tiedä ennakolta, tuntuvat elokuvan muutamat osiot pelkästään kummallisilta ja typeriltä.

En yksinkertaisesti keksi, millaisessa mielentilassa Pom Pokoa pitäisi katsoa siitä nauttiakseen. Ainakin se on varmaa, että tunnelmaan pääsemistä auttaa muutaman "naukun" kietaiseminen huiviin ennen levyn käynnistämistä. Mitään varsinaista vikaa elokuvassa ei ole: se on vain yksinkertaisesti niin kummallinen tuote, ettei sitä suuri yleisö tule koskaan ymmärtämään.