Micmacs

Asetehtaat ovat jättäneet synkän leiman Bazilin elämään. Ensin hänen isänsä astuu miinaan, ja 30 vuotta myöhemmin hän saa itse luodin nuppiinsa. Kuulaa ei saada ulos, mutta mies saadaan takaisin jaloilleen, joskin henki häneltä saattaa lähteä milloin hyvänsä. Tilanteeseen sydämistyneenä Bazil ryhtyy juonittelemaan tehtaiden johtajia vastaan, ja saa avukseen mitä sekalaisimman joukon toisia kodittomia, joilla kaikilla on omat erityiset vahvuutensa. Kostoretkestä muodostuukin ainutlaatuinen.

Vaikka Micmacs ei olekaan mikään Michael Mooren vuorisaarna aseteollisuuden rikoksista, antaa se silti kirvelevän tuomion tämän toiminnalle. Pomomiehiä ei varsin symppiksinä esitellä, eikä näiden puuhastelutkaan varsinaisesti valoa kestä.

Tämä onkin vain sopivaa, koska kyseessä on aikuisten satu, jossa hyvät ovat tosi hyviä ja pahat tosi pahoja. Jeunetin maailmat ovat fantastisia paikkoja, joissa värit ovat täyteläisempiä, kukat kauniimpia, ja ihmiset hulvattomia friikkejä. Ylinäyttelemisestä ei voi enää edes puhua, koska kaikki vääntävät ilmeitä minkä kerkeävät, ja yleinen tyyli on kuin suoraan mykkäelokuvien kultakaudelta. Valitettavasti Boon jää hieman vaisuksi pääroolissa.

Micmacs ei ole Jeunetin parhaita. Se ei yllä Delicatessenin raakaan lihallisuuteen, eikä toisaalta Amélien pörröisyyteen. Se on silti hauska, nopeaotteinen elokuva, joka viihdyttää niin verbaalisilla kuin visuaalisillakin kikoillaan, eivätkä ohjaajan ystävät tule varsinaisesti siihen pettymään. Jos taas vekkuli ranskalainen elokuva ei tapaa muutenkaan upota, kannattaa Micmacsia välttää kuin ruttoa.