Legio
Indiepeliksi Legio on pieni ja voimakas. Helppo oppia, mutta vaikea taitaa. Toteutuksesta vastaava uumajalainen ICE Games Studio luonnehtii tuotostaan strategiapeliksi, jossa Warhammer yhdistyy shakkiin synkän huumorin siivittämänä. Toisin kuin shakissa, Legiossa pelaaja voi valita hevosia koko rahan edestä. Kullakin mokkulalla on pistearvo, ja itse saa päättää panostaako rivisolttujen sijaan maagiin tai luolapeikkoon.
Jos {Legio}n mättöpuoli ei ylläkään Warhammerin mittakaavoihin, sen tyylikkyys kääntää kelkan tyystin. Pikkutyhmät hahmot omenamahaisesta salamurhaajasta koomisesti lompsivaan luolapeikkoon tuovat mieleen Tim Burtonin elokuvat. Kieli poskella kirjoitettu taustatarina on periaatteessa tarpeeton, mutta lystikäs lisä.
Alussa palikkamaisen yksinkertaiselta tuntuva pelimekaniikka tuntuu ehkä liiankin yksinkertaiselta, mutta jujupa piilee ristinollamaisen alkuvoimaisessa ideassa. Kuten niin monet hyvät pelit, {Legio}onkin pääsee helposti sisään, mutta varsinainen erinoimaisuuden saavuttaminen on hemmetisti työläämpää, varsinkin kun jokaisen vuoron jälkeen on tähtäysosio, jossa määräytyy hyökkäyksen osuminen ja vahinko, oli sitten kyseessä jousimiehen nuoli tai velhon loitsu.
{Legio}n nerokkuus piilee siinä, ettei se yritä olla enempää kuin yksinkertainen pikkupeli. Muutaman pelikerran jälkeen tosin juolahtaa mieleen muutamia juttuja, jotka tekisivät {Legio}sta vielä piirun verran rattoisamman, kuten ylimääräisiä joukkotyyppejä ja yksinpelissä ansaittavia saavutuksia. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on pelimaailman vastine sachertortulle. Sen ei ole tarkoitus täyttää vatsaa, vaan maistua pirun hyvältä.
Parhaiten {Legio}n fantasiashakki toimii moninpelinä. Yksinään pelaaminen on lähinnä sparrausta kiivaille hotseat-mähinöille, jossa voi solvata vastustajan joukkoja, äitiä ja puoluekantaa.
Gamereactor Suomi
