J. Edgar

Vuodesta 1924 aina vuoteen 1972 asti FBI:tä johtanut J. Edgar Hoover palveli kahdeksan eri presidentin alaisuudessa, Coolidgesta Nixoniin. Tämä tunnetaan tiukkana miehenä joka luotti tieteeseen, ja uskoi tiedonkeruun ja kortistojen olevan avaimia rikollisten ja tulevien rikollisten (hippien ja kommunistien) kiinniotossa. Klassisesti tämän myös kerrotaan pukeutuneen hepeniin suljettujen ovien takana.

J. Edgarin kirjoittaja Dustin Lance Black on sama mies joka kynäili käsikirjoituksen Milk-elokuvaan ensimmäisestä julkiseen virkaan Kaliforniassa valitusta julkihomosta. Ei siis olekaan yllättävää, että J. Edgarissa on erityisesti loppua kohden enenevissä määrin Hooverin seksuaalisuutta pohdiskelevaa sisältöä.

Tämä ei kuitenkaan ole elokuvan pääteema, vaan Clint Eastwood maalaa siinä Leonardo DiCaprion avulla kuvan miehestä jolla on vankat moraalikäsitykset ja vielä varmempi usko siihen, että hän itse tietää mikä on oikein ja mikä väärin. Koska Hooverin yksityiselämästä tiedetään loppujenlopuksi hyvin vähän, valitaankin elokuvassa esittää Hooverin itsestään antama kuva maailmalle. Ottaen huomioon kuinka syvästi patoutunut henkilö tämä oli, voi olla että hän itsekin uskoi rakentamaansa hahmoon.

Leonardo DiCaprio tekee J. Edgarissa jälleen ns. "aviaattorit" esittäessään samaa miestä kuudenkymmenen vuoden ajanjakson aikana. Tämän muuntautumiskyky antaa elokuvalle hyvän ytimen, jota se tarvitseekin, koska Eastwoodin ohjausta ei tässä tapauksessa voida sanoa täysin varmaotteiseksi. Leonardolla pysyy kuitenkin homma hallussa, ja tämä vetää Hooverin roolin jo tutuksi käyneellä tunteella. Vahvaa draamaa nähdään myös Armie Hammerilta, joka esittää Hooverin kakkosmiestä ja mahdollista poikaystävää Clyde Tolsonia. Tämän vanhan iän maskeeraus sopisi tosin paremmin sketsikomediaan.

J. Edgar on hieman epätasainen tuotanto, mutta sen aihe on mielenkiintoinen, eikä näyttelijänsuorituksissa ole todellakaan valittamista. Vaikka käsikirjoituksen rakenne on vailla muotoa, ei lopputulos ole kuitenkaan laisinkaan toivoton.