Hotline Miami 2: Wrong Number

{Hotline Miami 2: Wrong Number} sekä näyttää että tuntuu edeltäjältään, ja niin sen pitääkin. Ne jotka nauttivat ensimmäisestä pelistä, kun se julkaistiin PC:lle viime vuonna tai tuoreeltaan PS3:lle ja Vitalle, tulevat varmasti iloitsemaan saadessaan lisää samaa. Sen soundtrackin hypnoottinen pulssi yhdistyy tuttuun brutaaliin väkivaltaan, ja jatko-osa vetää pelaajat takaisin 1980-luvulle Miamin värikkääseen alamaailmaan.

Huomasin heti, että vaikka pelin ympäristöt muistuttavatkin vahvasti ensimmäisestä osasta, on niihin myös lisätty pieniä nyansseja, kuten narulla heiluvia pyykkejä, jotka tekevät maisemista jotenkin uskottavampia. Peliä ei ole kuitenkaan varsinaisesti uusittu, eikä mitään suuria muutoksia olla tehty. Tämä on enemmänkin vanhan laajentamista. Dennaton Games ei päässyt irti ensimmäisestä osasta, ja studion oli pakko tehdä jatko-osa ennen kuin kehittäjät saattoivat siirtyä siitä eteenpäin.

Dennaton Gamesin Dennis Wedin kertoi, että heillä oli paljon ideoita uusista hahmoista sekä taustatarinasta, mutta tarkoitus oli ensin tehdä jokin toinen peli ja jatkaa sitten Hotline Miami 2:sta. Jatko-osa kuitenkin pyöri jatkuvasti päässä, ja fiilis oli että sen kanssa voidaan tehdä paljon aiempaa enemmän.

Hotline Miami 2:n demo pyörähti käyntiin elokuvastudiossa, jossa astuin Pig Butcherin kenkiin. Ohjaus esiteltiin pikaisesti ja sitten sukellettiinkin suoraan toimintaan. Tipautin helposti läheisen vartijan, siirryin seuraavaan huoneeseen ja jatkoin siellä samalla linjalla. Sitten sain katsella kuinka possumies tipautti housunsa ja kävi käsiksi lattialla ryömivään naiseen. Tämä peli ei tule selvästi aiheuttamaan laisinkaan polemiikkia.

Kyseessä olivat kuitenkin vain ensimmäiseen peliin pohjaavan Midnight Animal -elokuvan kuvaukset, ja ohjaaja huusi kohtauksen poikki, ennen kuin toiminta ehti käydä liian kuumaksi. Tästä siirryttiinkin tuttuihin eläinnaamioihin, joilla oli asiaa näyttelijälle. Tätä vaadittiin olemaan rankempi, hänenhän pitäisi olla tappaja, ja naisen pitäisi olla avuttomampi ja pelokkaampi, tyttömäisempi siis. Olisi helppoa loukkaantua tällaisesta, mutta ensimmäistä peliä pelanneet tietävät jo, ettei kaikki ole sitä miltä se näyttää.

Välipätkän jälkeen pääsin nauttimaan pelin alkumusiikista, jossa oli selvästi tummempi sävy kuin ensimmäisessä osassa. Dennaton on halunnut antaa soundtrackille hieman surullisemman fiiliksen, koska kyseessä on kuitenkin sarjan viimeinen peli. Mukana on kuitenkin edelleen koukuttavia synariffejä aivan samaan tapaan kuin ensimmäisessä osassakin.

Siirryin sitten seuraavaan välipätkään, jossa neljä miestä eläinmaskeissa suunnitteli pöydän ääressä jos jonkinlaisia pahuuksia. Oli taas aika vetää naamari päähän ja hypätä suoraan toimintaan.

Pelin kentät ovat suoraa jatkoa aiempaan. Dennaton ei ole koittanut keksiä pyörää uudestaan, ja parannukset ovat hienovaraisia. Vaikken nähnytkään tarinasta vielä paljoa, on melko varmaa, että suurin osa edistysaskeleista löytyy nimenomaan kerronnasta. Nyt mukana on myös useita pelattavia hahmoja, joilla on kaikilla omat motiivinsa. David Lynchistä muistuttava kiemurteleva narratiivi palaa kuvioihin aivan samalla tapaa kuin räjähtävä väkivaltakin. Myös brutaali vaikeustaso on pysynyt kuvioissa, enkä itse pysty edes laskemaan kuinka monta kertaa jouduin aloittamaan kentän uudestaan alusta.

Hommaa ei myöskään auttanut se, että onnistuin aina vahingossa tökkäämään käyttämäni R.A.T-hiiren automaattitulitusnappia, jonka vuoksi hahmoni jatkoi räiskintäänsä usein liian pitkään. Lopussa päätin vain keskittyä lähitaisteluun, koska silloin en ainakaan tyhjennä lippaita seinille. Pelasin ensimmäisen pelin lävitse muutenkin tällä tyylillä Tony-naamarin kera, joten valinta ei hidastanut minua.

Peli toimii tuttuun tapaan. Hiippailua seiniä pitkin ja väijytyksiä nurkkien takaa. Nopeita reaktiota, ennakoivia iskua, yllätyshyökkäyksiä. Kaadoin partioivia vihollisia ovien avulla ja raivasin tieni joukkojen lävitse kättä pidemmällä. Joskus myös turvauduin automaattiaseisiin, ja luukutin käytäviä pitkin kunnes kukaan ei enää hengittänyt.

Yksikin harha-askel merkitsee kuolemaa, aivan kuten ensimmäisessä osassakin. Tämä peli osaa todella rangaista pelaajaansa. Toimintaan pääsee kuitenkin välittömästi takaisin mukaan kuoleman jälkeen, joten se ei pääse hidastamaan liikaa. Voitaisiin jopa sanoa, että tässä ollaan pelin viehätyksen ytimessä. Nämä kentät eivät ole helppoa tavaraa, eikä niiden lävitse vain luistella suorilta.

Hotline Miami 2 on juuri sitä mitä sen odottaisikin olevan: surrealistinen, verinen ja makaaberi. Siihen sisältyy myös erityinen Hard Mode niille, joiden mielestä ensimmäinen peli oli liian helppo. Hardilla valikoimasta häviää mahdollisuus lukittautua vihollisiin, joka antaa pelaajille varmasti vähän miettimisenaihetta. Tämä tarjoaa peliin varmasti lisää uudelleenpeluuarvoa samaan tapaan kuin sen metahenkisyyskin.

Pelasin demoa apinan raivolla, ja useiden yritysten jälkeen pääsin viimein sen suureen finaaliin, jossa neljä miestä eläinnaamioissaan seisoivat sekavan ja avuttoman kaverin ympärillä tämän maatessa selällään pöydällä. Isku kasvoihin halkaisi tämän kallon, mutta huuto jatkui edelleen, ainakin siihen asti että nelikko pieksi kaverin armottomasti hengiltä. Se oli ilkeää, kamalaa, jopa loukkaavaa...ja aivan mahtavaa.