Him

Lapsesta asti collegetähti Cameron Cadella on ollut vain yksi unelma: pelata jonain päivänä NFL:ssä. Unelma näyttää murskautuvan, kun salaperäinen maskotti lyö häntä päähän draftin aattona. Mutta pelastus on olemassa, ja kun hänen suurin idolinsa, kahdeksankertainen Superbowl-voittaja Isiah White (Marlon Wayans), joka johti San Antonio Saviorsia tahdikkaalla kädellä ja nerokkaalla pelikäsityksellä lähes kahden vuosikymmenen ajan, kutsuu omaan "kompleksiinsa" pariksi viikoksi opastamaan, harjoittelemaan ja yleisesti teroittamaan jalkapallokykyjään, Cade tietenkin suostuu mielellään.

Pian käy kuitenkin selväksi, että Isiah on eräänlainen urheiluun keskittyvä kulttijohtaja, jonka harjoitukset eivät ole vain fyysisesti kovia ja uuvuttavia, vaan myös ilkeän verisiä ja enemmänkin kieroutunut kokoelma jalkapalloon keskittyviä rituaaleja. Cade on kuitenkin päättänyt läpäistä ne kaikki, päästä läpi ja yli siitä koettelemuksesta, joka on edessä, ja siten löytää uudelleen mahdollisuuden tulla pelastajaksi, päästä sinne, minne hän on aina halunnut päästä.

Himiä on markkinoitu yli vuoden ajan "Jordan Peelen" (Get Out, Us, Nope)elokuvana, ja hänen paljon hypetetyn tuotantoyhtiönsä Monkeypaw Productionsin uutena elokuvana, mutta sitä ei ole ohjannut Get Out -Peele, vaan Justin Tipping, joka työskenteli useiden vuosien ajan televisiosarjan Dear White People ohjaajana. Peelen nykyään omaleimainen kerrontatyyli on kuitenkin mukana, sillä on selvää, että itse tuotanto on ajettu Monkeypaw'n varsin tiukkojen visuaalisten suodattimien läpi, ja koska Tipping haluaa hyvin, hyvin kovasti olla yhtä terävä kuin Jordan, tehdä yhtä merkittävän elokuvan kuin Nope. Valitettavasti hän ei onnistu tässä missään, ei lainkaan.

Tässä on selviä Cronenberg-viboja ja tarpeeksi tasaista tematiikkaa ja taivas/helvetti tukehduttaakseen hevosen, ja vaikka Wayans esittää kontrolloivaa, maanista Whitea, ei Him ole oikeastaan paljon puhumisen arvoista. Kuvaaja Kira Kelly onnistuu vangitsemaan kliinisellä puhtaudella sen usein kärjistyneen, sekavan hulluuden, jonka Tipping toivoo kauhistuttavan, sekoittaen liidunvalkoiset huoneet pimeisiin saunailtoihin, vereen ja kuumeisiin uniin tavalla, joka olisi voinut olla tehokas ja kaunis, jos itse tarina ja tarinankerronta eivät olisi jääneet pelkäksi poseeraamiseksi. Sillä Himillä ei ole mitään sanottavaa. Tässä ei ole mitään oikeasti arvokasta muuta kuin pintaa ja halua olla kuin jokin muu, ja se kyllästytti minua helvetisti. Siinä on ajatus, että yhteiskunnallisen satiirin pitäisi resonoida nykypäivän sektioinnin kanssa sekä politiikassa että kulttuurissa, mutta se ei toimi. Ajatuksena on sanoa jotain rasismista nykypäivän urheilumaailmassa, mutta se on hukassa, koska Him huutaa kovimmin, mutta periaatteessa sillä ei ole mitään sanottavaa, mitä monet muut eivät olisi sanoneet paljon paremmin, eikä tehokkaita tapoja sanoa sitä.