Fighters Uncaged

Katutappelua kuvaava {Fighters Uncaged} erottuu Kinectin kepeästä julkaisupelivalikoimasta sekä pelityyppinsä että ulkoasunsa puolesta. Pääosassa on kovaluinen jannu, joka päättää nousta katujen hierarkiassa kohti korkeuksia pistämällä vähän karikatyyrimäisiä hunsvotteja pataan kujilla ja varastoissa. Taistelut käydään tietysti ilman ohjainta, ja liikkeet toteutetaan iskemällä ja potkimalla Kinect-sensorin edessä.

Ennen kaduille hyppäämistä on hyvä käydä salilla ottamassa tuntumaa ohjaukseen. Taistelumekaniikka perustuu käytännössä kolmeen taisteluetäisyyteen: pitkään, keskipitkään ja lyhyeen. Pitkällä etäisyydellä on turha yrittää kaivaa verta kaverin nenästä, vaan on paras heittää pari napakkaa potkua. Keskipitkä riittää koukkuihin, ja lähellä voi vaikka kopauttaa päällä. Peliin kuuluu koko liuta autenttisia taisteluliikkeitä aina kevyistä jabeista raskaampiin alakoukkuihin ja polvipotkuihin. Myös kierrepotkuja voi tehdä - teoriassa.

Ongelmat alkavat jo harjoitusvastustajan kanssa. Lyönnit eivät lähde luonnollisen tuntuisesti, ja vastustajan hyökkäyksiä on miltei mahdoton väistää. Odotin katutappelupeliä, joka perustuisi koko kehon liikkeentunnistukseen - reaaliaikaisesti -, mutta {Fighters Uncaged}in taistelu pohjautuu itse asiassa kokoelmaan purkitettuja animaatioita, jotka vain aktivoidaan sensorin edessä tehtävin liikkein. Taistelu onkin kaikkea muuta kuin vapaata ja jouhevaa. Liikkeiden tunnistus toimii epämääräisesti, tunnistuksessa on selvää viivettä, liikkeet ovat osin tilannesidonnaisia ja pelaaminen menee herkästi epätoivoiseksi räpeltämiseksi, jossa ei ole sen enempää japanilaisten mätkintäpelien syvyyttä kuin {Fight Night} -sarjan taktisuuttakaan.

Yritin pelata harjoitustilan loppuun, mutta matka katkesi pääpuskuun, jota peli ei sitten millään suostunut tunnistamaan. Näin huonoa liikkeentunnistusta ei rehellisesti sanottuna pitäisi enää nähdä tällä vuosikymmenellä, oli konsoli mikä tahansa.

Varsinainen katutappelijan ura perustuu tusinaan eri vastustajia, jotka olisi voitettava pisteiden toivossa. Pisteitä keräämällä on mahdollista avata uusia vastustajia ja liikkua kohti huippua. Jokaisella vastustajalla on oma taistelutyylinsä, mikä osittain korvaa taistelijoiden vähäistä määrää. Osa vastustajista tuntuu kuitenkin ihmeen helpoilta, kun taas osaa on suorastaan tuskallista päihittää. On ärsyttävää, että nopeat vastustajat pystyvät väistelemään jopa nopeita potkusarjoja ilman vaikeuksia, mutta pelaajan hahmolle käyttökelpoiseksi suojautumistavaksi jää vain käsien pitäminen kasvojen edessä. Tilannesidonnaiset väistöliikkeet ovat liian kömpelöitä ollakseen hyödyksi. Peli ei aina tunnukaan reilulta. Turhautumista korostaa vielä se, että potkiminen ja huitominen ilman selkeitä tuloksia voi olla varsin uuvuttavaa fyysisesti.

Taistelut kuvataan pelaajan olkapään yli ja käydään varsin yksiulotteisilla taisteluareenoilla. Syykin on selvä: ainoastaan ruudulla olevat hahmot ovat eläviä 3D-malleja, kun taas taustat näyttävät esirenderöidyiltä kuvilta. Illuusio toimii useimmiten, jos hahmojen kosketusta maan pintaan ei käy erityisesti tarkkaamaan, mutta omalla tavallaan ratkaisusta, kuten koko pelistä, tulee erittäin halpamainen vaikutelma. Siihen liittyvät myös unohdettava äänimaailma ja itseään toistavat huudahdukset.

{Fighters Uncaged} kompuroi jo lähtöviivalla itsensä suohon, mutta tilanne ei parane pelimuotoja tarkastelemalla. Pelissä on mahdollista pelata vain tekoälyvastustajia vastaan, mikä ei parhaimmillaankaan pidä peliä koneessa kovinkaan kauaa. Paketista puuttuvat lajityypin perusominaisuuksiin lukeutuvat ja kerran jo kehityksen aikana luvatut moninpelimahdollisuudet, joten kaverin kanssa ei pääse taistelemaan sen enempää saman sensorin edessä kuin netinkään välityksellä. Peli on kuitenkin niin pahasti pielessä jo perustasolla, että moninpelin puute on vain se viimeinen naula jo valmiiksi umpeen tikattuun arkkuun.

Potentiaalia olisi ehkä ollut, mutta Ubisoftin avaus Kinectin taistelupelimarkkinoille painuu mieleen yhtenä vuoden hutiloiduimmista ja hirveimmistä pelikokemuksista.