F.E.A.R. 3

Kun kastaa pelinsä F.E.A.R:iksi, siitä kannattaa tehdä pelottava. Todella pelottava, itse asiassa. Ikävä kyllä Day 1 Studiosin kolmas ei sitä ole. {F.E.A.R. 3} ei pelota sen vertaa kuin {Crysis 2} tai {Call of Duty: Black Ops}, eli ei siis ollenkaan.

Harmillista. Nimen {F.E.A.R. 3} sijasta parempi vaihtoehto olisi kenties ollut P.L.Ä.Ä.H.

Hidastusefektin käyttö on, kuten tavallista, tärkeää. Jos sitä ei hyödynnä, voi vihollissotilas napauttaa kuulan nuppiin kilometrin päästä, vaikka kuinka itse kykkisi laatikon takana.

Muistan kuinka se kaikki alkoi. Pelasin F.E.A.R:ia käsi hiirtä puristaen, kylmien väristysten vaeltaessa pitkin selkäpiitäni samalla kun koitin pitää rakkoni hallinnassa. Ykkönen oli tehokkaasti suunniteltu, synkkä, siisti, nopea, iso, vahva ja pelottava. Alma oli toki törkeä plagiaatti Ring-elokuvien tytöstä, mutta sillä ei ollut väliä. Tunnelma hönki kuolemaa sekä mysteeriä ja kuolinhuudot kaikuivat päässäni vielä viikonkin päästä ensimmäisestä pelikerrasta. Se oli mahtava peli.

F.E.A.R. 2 oli selvästi köpöisempi. Se oli pienempi, yksitoikkoisempi ja kenttäsuunnittelu oli kehnoa. Hidastetut tapot jaksoivat kuitenkin vielä viihdyttää. Genre oli jo alkanut siirtyä poispäin Alman itsepäisestä kummittelusta, ja tämä on tuskallisen selvää kun Warner Games nyt koittaa säikytellä meitä samoilla eväillä kuin kuusi vuotta vanhassa ykkösessä. Alma näyttäytyy välillä tympeänä savupilvenä, ja joskus kuva menee hämäräksi, mömmöiseksi tai tärisee kunnes koko ruutu on täynnä huonosti rendattua verisavua. Putki tipahtaa, ovi lyödään nenän edestä kiinni. Ideana on ollut luoda uudestaan Monolithin Condemnedin uhkaavuus, mutta se ei toimi, ei niin ollenkaan.

Onks täällä hei bileet vai?

Day 1 Studiosin kolmonen ontuu heti alusta asti. Ensimmäinen osuus sijoittuu vankilaan ja vaikka näkymät ovat tasaisen ruskeita, niukasti vanhalla teknologialla valaistuja ja typerillä vihollisilla täytettyjä, näyttää itse kenttäsuunnittelu silti pelin heikoimmalta annilta. Eilispäivän kulmikkaat ja kapeat käytävät saavat pelimaailman tuntumaan kiireisesti kasaan naulatuista vanerilevyistä koostuvalta ampumaradalta joka on maalattu ruskean sävyillä.

Hidastusefekti on silti edelleen siisti. Toivoisin olevani jo kyllästynyt siihen, mutta se ei vain tunnu olevan korteissa. On ihan liian siistiä syöksyä kohti vihollisjoukkoa ja loikata sivulle samalla kun nostaa XL-rynkkynsä, tykittäen nämä täyteen reikiä. Asetaisteluiden kaaos ei ole tästä pelisarjasta onneksi kadonnut. Day 1 Studios ei vain yllä Monolithin tasolle.

Mitä tulee {F.E.A.R. 3}:n tarinaan, tuntuu siltä että molemmat kehittelijät ovat sotkeutuneet liian syvälle omaan mytologiaansa. Kuusi vuotta sitten alkanut siisti tarina petturuudesta on nyt muuttunut raskaaksi sopaksi kummallisesta perheestä, psyykkisistä voimista, petoksesta, suklaamuffinseista, pieksennästä, verestä ja kaikenlaisesta muusta humpasta.

Pelin alussa Point Man istuu vankilassa, ja alkuanimaatio esittelee kuinka pari Armacham Securityn kovista uudelleen muotoilee sarjan supersankarin naamaa. Sitten isoveli (ja ultrapsykopaatti) Paxton Fettel ilmaantuu, ja pistää vartijat lihoiksi. Seuraa vankilapako, jonka lopullinen tavoite on pysäyttää Michael Becket ja kostaa, lopultakin.

Point Man ja Fettel ovat ilmeisesti veljeksiä. {F.E.A.R. 3}:ssa he auttavat toisiaan kukistamaan miehen joka toi heidät maailmaan.

Jos pelaat yksin niin aloitat jokaisen tehtävän Point Manina. Kun olet pelannut luvun loppuun, voit pelata sen uudestaan myös Fettelin kengissä. Moninpelissä roolit menevät samassa järjestyksessä, ykköspelaajalle Point Man, kakkospelaajalle Fettel. He ovat yhdessä melkoinen tappokone, kiitos Fettelin lisääntyneiden supervoimien. Hän voi ampua punaista savua ja nostaa vihollisia ilmaan, räjäyttää nämä jauhelihaksi tai ottaa jopa heidän ruumiinsa hallintaansa.

Co-op on {F.E.A.R. 3}:ssa hauskempaa kuin yksinpeli. Kaikkihan on toki hauskempaa kavereiden kera, ja Fettelin kanssa heikko kenttäsuunnittelu ja toistavat tulitaistelut ovat nekin viihdyttävämpiä. Tämä moninpelaus nostaakin pelin arvosanan hyväksyttävän puolelle.

Fettel tuo peliin uutta menoa ja meininkiä verisavunpunaisilla taikasäteillään.

Moninpeliosuus on itseasiassa melko nerokas, ja melkoinen yllätys. Kaikkein suurimman vaikutuksen teki "Fucking Run" -pelimuoto, jossa koko ajan kasvava seinämä puhdasta kuolemaa syö pelaajat jos he eivät jatkuvasti etene. Stressitasot ovat katossa, eikä näin intensiivistä kokemusta saa kovinkaan monesta moninpelistä irti. Toinen oikein onnistunut pelimuoto on "Contractions", jonka Day 1 on varastanut melko suoraan {Left 4 Dead} -peleistä. Siinä pyritään pysymään hengissä kolmen muun pelaajan kanssa, zombiaaltojen hyökiessä päälle. Se on vähän kuin {Call of Duty: Black Ops}in zombiosuus, mutta hidastusefekteillä ja mahdollisuudella napautella zombeja eri ruumiinosiin.

Visuaalisesti {F.E.A.R. 3} on yksi rumimpia toimintapelejä pitkään aikaan. Joskus jopa rumempi kuin {Duke Nukem Forever} (oikeasti!). Osa vihollisista on ihan hyvin suunniteltuja ja siistin näköisiä, kuten esimerkiksi haarniskoidut supersotilaat jääkiekkomaskeissaan, mutta pelimaailma on toivottoman toistava ja ennustettava, ja surkean ruma ikääntyneen grafiikkamoottorin vuoksi.

Osa vihollisista on suunniteltu todella hyvin, osa taas ei.

Yksinpeliseikkailuna {F.E.A.R. 3} ei ole paha. Se on silti yksitoikkoinen, geneerinen ja persoonaton tavalla jota sarjan ensimmäinen peli ei koskaan ollut. Kauhuelementit eivät toimi yhtään, kenttäsuunnittelu tuo mieleen varhaisen 2000-luvun tekeleet, ja grafiikat ovet parhaimmillaankin laimeita. Moninpeliosuus pelastaa koko pelin, koska vaikka pelimuodot on nähty ennenkin peleissä kuten {Call of Duty: World at War} ja {Left 4 Dead}, ne on suunniteltu hyvin ja niihin on lisätty omia pikku säätöjä.

Täältä tulee äiti rullaportaita pitkin.

Pelisarjan eloonjääminen vaatii silti että Monolith palaa sen ohjaksiin, kirjoittaa tarinan jostain muustakin kuin siitä perhanan penskasta, ja lisensioi itselleen modernin grafiikkamoottorin joka sallii laajempaa kenttäsuunnittelua.

(Kaikki kuvat ovat Xbox 360 -versiosta)