Duskfade

Olemme viime vuosina nähneet muutaman studion yrittävän samaa kuin Weird Beluga on tehnyt pelissään * Duskfade*, eli jäljittelemään vanhan koulukunnan toimintaplatformereiden tunnelmaa luodakseen pelejä, jotka tuntuvat kadonneilta helmiltä kaukaisilta aikakausilta. *A Hat in Time* sai inspiraationsa 90-luvun lopun keräilyklassikoista, kuten *Super Mario 64* ja *Spyro*; Yooka-Laylee oli niin lähellä Banjo-Kazooien henkistä seuraajaa kuin vain mahdollista; ja vaikka olen nähnyt vertailuja, joissa Duskfade:ta on verrattu kaikkeen Ratchet & Clankista Kingdom Heartsiin, mielestäni se onnistuu luomaan oman identiteettinsä, mikä on sekä sen etu että toisinaan myös haitta.

Tästä huolimatta Zirian on selvästi Sora-hahmosta inspiroitu. Hänen ulkonäöstään animaatioihinsa asti minusta tuntui toisinaan siltä, kuin olisin pelannut Kingdom Hearts 3:n modia. Olin huolissani siitä, että Zirian nojautuisi aivan liian voimakkaasti näihin vaikutteisiin, mutt Duskfade osoittautui itse asiassa uskomattoman viehättäväksi päähenkilöksi, joka seisoo täysin omilla jaloillaan. Mekaanisen käkikellon seurassa kaksikko lähtee pelastamaan Zirianin sisarta jättimäisestä kellotornista, joka ilmestyi keskelle Tick Townia ja upotti kaupungin ikuiseen pimeyteen.

Pidän arvostelun spoilerittomana, mutta rehellisesti sanottuna ei ole vaikea arvata, mihin Duskfaden tarina on menossa, kun olet pelannut sitä tunnin tai pari. Peli rakentaa jännitystä kohti sitä, minkä se ilmeisesti pitää suurena käänteenä, mutta en häiriintynyt siitä, kuinka suoraviivainen se oli, sillä kaikki tuntui viehättävältä ja aidosti sydämelliseltä. Zirian ja Cuckoo ovat sympaattinen kaksikko, ja se, että sain seurata heidän suhteensa kehittymistä ja vahvistumista seikkailun kuluessa, riitti minulle täysin pelin tarinapuolen osalta.

Edellä mainitut Kingdom Hearts -yhtäläisyydet ovat selvimmillään taisteluissa, joissa pelin taistelujärjestelmä tuntuu hieman laimennetulta versiolta Soran seikkailuissa nähdyistä. Alku on riittävän yksinkertaista ja melko nautittavaa, mutta huomasin, että myöhemmissä alueissa taistelut muuttuivat bullet hell -tyyliseksi kaaokseksi, jossa huoneessa oli kerralla niin paljon vihollisia, ettei tilanteen seuraaminen ollut käytännössä mahdollista. Pelissä on päivityskauppa, josta voi avata muutamia uusia liikkeitä ja hyökkäyksiä helpottamaan tilannetta, mutta taistelustrategia tiivistyi useimmiten siihen, että väisteli paljon, hyökkäsi mahdollisuuksien mukaan ja yritti houkutella vihollisia pois joukosta voittaakseen ne yksitellen.

Mielestäni taistelut loistivat selvästi kirkkaammin pomotaisteluissa, joita oli kaksi jokaisella neljästä alueesta. Ne integroivat hyvin kaikki avaamasi uudet taidot ja testaavat taistelutaitojasi tai tasohyppelytaitojasi hallitummassa ympäristössä, jossa tilanne tuntuu reilummalta. Erityisesti viimeinen pomo veti minut täysin mukanaan pelin vahvimpana hetkenä, ja kohtaaminen oli aidosti haastava. Hyökkäykset olivat helposti ennakoitavissa, mutta riittävän hienovaraisia pitämään minut varpaillani, joten huolimatta yleisestä tyytymättömyydestäni pelin taisteluun, olin valtavan tyytyväinen siihen, mihin kymmenen tunnin kampanja oli lopulta johtanut.

Taistelut ovat siis hieman sekalaista kamaa, mutta pelin painopiste on sen todellisessa vahvuudessa: tasohyppelyssä ja tutkimisessa. Zirianin liikkuminen on hieman leijuvamaista ja vaatii jonkin verran totuttelua, mutta peli onnistuu hyvin johdattamaan pelaajan asioihin ennen vaikeustason nostamista. Peliin tuodaan uusia työkaluja – kuten tartuntakoukku, jolla voi liukua kielekkeiden yli – sekä kiskoilla liukumista, joka muistutti minua välittömästi tietyn sinisen siilin varhaisista 3D-yrityksistä. Mekaniikka muistuttaa kuitenkin enemmän tuoreemmassa Sonic Lost World -pelissä nähtyä versiota, jossa keskitytään tarkkoihin hyppyihin ja kytkimien painamiseen reitin avaamiseksi: tämä tyyli sopii Duskfaden makuun paljon paremmin.

Jokaisessa maailmassa on joukko salaisia alueita, jotka haarautuvat pääreitiltä ja joissa on kerättävää ja avattavaa. Aiemmin mainitsemani leijuvat ohjaukset sopivat uskomattoman hyvin näihin ylimääräisiin tasohyppelyhaasteisiin, sillä Zirian liikkeissä on hyvä vauhdin tunne, mikä antaa sinulle mahdollisuuden löytää joitakin näennäisesti odottamattomia ratkaisuja esineiden saavuttamiseksi ja lisää ylimääräisen vapauden tason siihen, miten lähestyt pelaamista. Vaikka tuntui siltä, että olin tutkinut pelin neljän maailman jokaisen kolkan, saavutin seikkailun lopussa vain 63 prosentin suoritusasteen, mikä korostaa, kuinka paljon Duskfaden laajoissa ympäristöissä on vielä tutkittavaa.

Liikkuminen herää eloon grafiikan ansiosta, joka on paikoin suorastaan henkeäsalpaavaa. Pelin eloisa fantasiatyylinen grafiikka yhdistää kauniisti Tearfeldin satumaisen maailman ja sen yli leviävän musertavan pimeyden, toimien poikkeuksellisena ympäristöön perustuvana tarinankerronnan muotona, joka havainnollistaa kellotornin maailmalle aiheuttamaa tuhoa. Bloom-efekti voi toisinaan olla hieman liian voimakas, etenkin pelin ensimmäisellä alueella sijaitsevissa laavaosuuksissa, mutta nämä ovat vain muutamia heikkoja hetkiä, joiden en haluaisi värittävän sitä, kuinka upea Duskfade voi olla.

Vaikka Duskfade viittaa selvästi 2000-luvun alkupuolen toimintaplatformereihin, jotka määrittelivät minun ja monien muiden lapsuuden, se sopii erinomaisesti genren viime vuosien vahvimpien pelien joukkoon sujuvine liikkeineen ja upeine tutkittavine ympäristöineen. Se ei ehkä onnistu täydellisesti joka kerta, mutta onnistuu useammin kuin epäonnistuu. Jos etsit uutta 3D-tasohyppelypeliä, tämä tyydyttää kaipuusi.