Die Hard Quadrilogy

Elokuvat:

Die Hard (1998)
Die Hard pelasti Bruce Willisin veitsenterällä olevan uran lisäksi myös länsimaisen toimintaelokuvan jähmeiltä ja ilmeettömiltä sankareilta. Willisin esittämä kyttä, John McClane on olemukseltaan jokamies. Vahinkoa hyvin kestävä jokamies, kyllä, mutta jokamies silti. Avioliitto on karilla, kalju läikkä päälaella laajenee, ja maailma kehittyy miestä nopeammin. Jos tässä ei jo olisi tarpeeksi, eurooppalaiset terroristit tulevat ja valtaavat tornitalon kesken joulujuhlien.

John McTiernan ohjasi ja Joel Silver tuotti, ja lopputuloksena saatiin kestävä standardi, johon toimintaelokuvat edelleen pyrkivät. Toki räjähdykset ovat kasvaneet, ja ruumiita tulee nykyään huomattavasti enemmän, mutta Die Hardin puhdas rakenne ja onnistuneet näyttelijäsuoritukset tekevät siitä tiukan paketin, johon edes sen jatko-osat eivät ole yltäneet.

Erityisenä bonuksena Die Hardissa on Alan Rickmanin nerokkaan pahistelun lisäksi ääniraita, jossa ase-efektit on väännetty yhteentoista. Elokuvassa ei puolihuolimattomasti papatella, siinä räiskitään niin että ikkunat pullistuvat ulos ja katsojilta irtoaa kulmakarvat. Mukanaolon tunne on huomattava, myös naapurissa.

Die Hard 2 (1990)
Die Hard 2 pyrki monien jatko-osien tapaan kierrättämään ja uudistamaan ykkösosaa suuren kassamenestyksen toivossa. Joel Silver jatkoi tuottajana, mutta sai tällä kertaa aisaparikseen Lauri "Renny Harlin" Harjolan, joka teki epäilemättä parhaansa. Tämä paras ei valitettavasti kuitenkaan kantanut tässä tapauksessa kovinkaan pitkälle.

Die Hard 2 on valmistumisvuodestaan huolimatta 80-lukulaisempi elokuva kuin esikuvansa. Tämä johtuu ehkä siitä läpipaistavasta halpuudesta, joka vaivaa tuotantoa alusta loppuun. Paria suurempaa efektiä lukuun ottamatta näkymät ovat kuin halvasta televisiosarjasta, eikä studiosta olla vaivauduttu ulos kuin äärimmäisen pakon edessä.

Jatko-osa apinoi alkuteoksesta maneereita, olennaisia sutkauksia, sekä John McClanen valitettavan taipumuksen joutua pahoihin paikkoihin itsestään huolimatta. Ikävä kyllä kaikki muu onkin sitten käsikirjoittajien alelaarista kahmittua. Repliikit ovat kömpelöitä, ajoitus ei toimi, hahmot ovat jossain stereotypian tuolla puolen, ja juonen rakenne natisee ja paukkuu. Osa näistä on toki toimintaelokuvalle tyypillisiä ominaisuuksia, mutta ne on mahdollista tehdä myös hyvin. Näin ei tällä kertaa tapahtunut.

Die Hard With a Vengeance (1995)
Die Hard With a Vengeance palautti John McTiernanin ohjaajanpallille, mutta tämä ei riittänyt nostamaan sarjaa vanhaan kukoistukseensa. Kolmas on silti toista parempi, ja siinä oivalletaan että rajattujen näyttämöiden (tornitalo, lentokenttä) sijasta olennaista ovat Willisin McClane, ja tämän tuskastuneen antisankarillinen olemus.

Vengeance taipui silti vastaamaan kilpailevan Lethal Weapon -sarjan haasteeseen, ja antoi McClanelle aisaparin Samuel L. Jacksonin esittämästä maailman vihaisimmasta mustasta miehestä. Mahdollinen harha-askel paljastui nerokkuudeksi, koska näyttelijöiden keskeinen kemia pelaa todella hyvin, ja tukee reipasta dialogia täydellisesti.

Vengeance on kaikenkaikkiaan komediallisempi ja sarjakuvamaisempi Die Hard, mutta tämä on vain tervetullutta vaihtelua itsensä liian vakavasti ottaneen kakkosen jälkeen. John McClane on nyt yhtä aikaa jokamies ja supermies, jota ei saa hengiltä enää edes pommilla. Jeremy Irons patsastelee ansiokkaasti pahana eurooppalaisena, muttei yllä Alan Rickmanin alkuperäisen suorituksen tasolle.

Vauhdikkaan ja viihdyttävän elokuvan viimeinen näytös ei valitettavasti pysy kasassa, ja leffa olisi kaikenkaikkiaan hyötynyt tiukemmasta leikkauksesta, mutta se on edelleen askel parempaan suuntaan.

Die Hard 4.0 (2007)
Die Hard 4.0 asetti Len Wisemanin johdolla eilispäivän kytän nykypäivän teknologiaa vastaan, säilyttäen fokuksen John McClanen pitkään kärsineessä olemuksessa. Koska kyseessä on 2000-luvun elokuva, koitti se samalla nuorentaa imagoaan uutta yleisöä varten vetämällä mukaan Justin Longin esittämän nuoren hakkerin, sekä McClanen tytärtä esittävän Mary Elizabeth Winsteadin.

Kaikkien tietotekniikkaa ymmärtävien kannattaa jättää aivonsa suosiolla narikkaan, koska 4.0:ssä varastetaan kaikki Yhdysvaltojen internetit, sitä viimeistä myöten. Kunhan juonesta pääsee ylitse, on luvassa nautittava rymistely, jossa McClane jatkaa tuhoutumattoman supermiehen roolissaan, tällä kertaa täysin ilman tukkaa.

Puitteet ovat suuremmat kuin koskaan aikaisemmin, ja toiminta siirtyy nyt sulavasti kaupungista toiseen. Käytetyn rahan määrä heijastuu räjähdyksien mittasuhteisiin, ja lopputulos kestää useammankin katsomiskerran. Ykkösen tasolle ei silti edelleenkään päästy.

Kuva ja ääni:
Die Hard Quadrilogy yhdistää aiemmin julkaistut Blu-ray-painokset yhdeksi, näppäräksi paketiksi. Kuvan laatua on paranneltu luonnollisesti DVD-ajoista, mutta lopputulokset nojaavat paljolti alkumateriaalien laatuun.

Ensimmäinen Die Hard tehtiin 30:n miljoonan dollarin budjetilla, joka ei ollut paljon edes 80-luvulla. Tämä näkyy etenkin B-yksiköiden kuvaamassa materiaalissa, joka on suurimmaksi osaksi hyvinkin pehmeää. Kuvan laatu siis hyppii hieman kohtauksesta riippuen, eikä kristallinkirkkaaseen lopputulokseen päästä oikeastaan missään vaiheessa. Kyseessä on silti parannus DVD-painoksista, eikä elokuvan ammuskelua painottava ääniraita ole hävinnyt minnekään.

Die Hard 2 osoittaa jo terävöitymisen merkkejä, mutta tämä vain valitettavasti korostaa elokuvan yleisen halpaa ilmettä. Erityisesti konfettimainen tekolumi erottuu nyt tuskallisen keinotekoisena, ja kömpelöt greenscreen-hetket paistavat ilmeisinä katsojan silmiin.

Die Hard with a Vengeancessa Blu-ray alkaa jo päästä oikeuksiinsa, ja yleisön huomio saattaakin kiinnittyä yksityiskohtiin, kuten poliisikomentajan korvasta kasvavaan karvaan, joka piirtyy Blu-rayn lyömättömien ominaisuuksien ansiosta äärimmäisen selkeänä ruudulle.

Die Hard 4.0 on moderni elokuva, joka tehtiin Blu-rayta silmällä pitäen. Tämä heijastuu myös kuvan laatuun, joka on kaikenkaikkiaan erinomainen. Räjähdyksissä ja maisemissa piisaa yksityiskohtia enemmän kuin tarpeeksi, ja Bruce Willisin ahavoituneesta päälaesta pystyy erottamaan jokaisen toivonsa menettäneen hiustupen. Myöskään jyrinän määrässä ei ole valittamista.

Paketti siis täyttää tekniset standardit vaihtelevasti, mutta riittävästi. Uudella HD-televisiolla elvistelyyn kelpaavat lähinnä sarjan jälkimmäiset kaksi osaa, mutta alkuperäisessä Die Hardissa tärkeintä onkin tunne ja pauhu. Koska kaikki elokuvat tulevat paketissa omilla levyillään, voikin kakkosen kiekkoa hyödyntää esimerkiksi lasinalusena.

Die Hard: 10/10
Die Hard 2: 4/10
Die Hard With a Vengeance: 6/10
Die Hard 4.0: 7/10