Daylight

Amerikkalaisella Zombie Studiosilla on viime vuosilta hieman arveluttava track record. Studio on kallistunut budjettiluokkaisiin tuotantoihin kehittäessään muun muassa {Blacklight}-räiskintäsarjaa, ja {Saw II: Flesh and Blood} oli suoranainen floppi. Zombien aiemmasta tuotannosta löytyy kuitenkin parempaakin jälkeä, muun muassa 1990-luvun lopulta näihin päiviin asti selviytynyt militaristinen Spec Ops -sarja.

Valitettavasti Zombie Studiosin uusimmasta tekeleestä, kauhupeli {Daylight}ista, ei ole tiimin nykylinjaa oikaisemaan. Vaikka se onnistuu paikoitellen ihan aidosti säpsäyttämään ja jännittämäänkin, ovat pelin ideat vähissä ja pelaaminen on valtaosin monotonista ja sekavaa sokkelorallia.

Puhelinta uskaltaa huoletta käyttää paitsi fikkarina myös karttana. Siitä kun ei lopu akku koskaan.

Pelaaja herää mitään menneisyydestään tietämättömänä hylätystä sairaalasta, jossa asiat eivät selvästikään ole hyvin. Edetessä tavarat liikkuvat itsestään, taustalta kuuluu ikäviä ääniä ja päähahmo Sarah kysyy tuon tuostakin, "onko siellä joku". Pelissä ei kanneta varsinaisia aseita, mutta se ei ole täysin vailla toimintaakaan. Sarahin apuna on kartan ja fikkarin virkaa hoitava älypuhelin sekä nippu hätäsoihtuja, joilla hätistellään liiveihin uivia kummituksia. Mitä pidemmälle pelissä etenee, sitä ahkerammin haamut tyttöstä piinaavat, ja jos mokomaa unohtuu katsomaan silmiin, löytää itsensä pian kentän lähtöruudusta.

Sairaalan ja Sarahin historiaan liittyvää tarinaa valotetaan kentistä poimittavien paperilappusten muodossa. Näitä on kerättävä tietty määrä, minkä jälkeen määrättyyn huoneeseen ilmestyy taikakalu, jolla taas avataan toisaalla ovi eteenpäin. Esimerkiksi ensimmäisessä kentässä tarina kertoo ikäviä asioita kokeneesta tytöstä, jolla oli pehmonalle, ja samainen nalle kantaa kentässä avaimen virkaa.

Idea toimisi paremmin, jos pelaaminen ei tuntuisi niin mekaanisen työläältä. Hyvin pian pelaaja näet huomaa, että peli kiertää samaa kehää vain vähän erilaisissa puitteissa. Aina on nippu lappuja hukassa, aina on jokin taikakalu, joka pitää kiikuttaa huoneesta toiseen. Lähes läpitunkemattomaan pimeyteen hukutetut kentät ovat osittain satunnaisgeneroituja sokkeloita, joissa joutuu pahimmillaan ravaamaan enemmän kuin tarpeeksi löytääkseen sen viimeisen puuttuvan paperinpalan. Ei auta vaikka tietäisi, minne pitää mennä, jos plakkarista puuttuu jotain. Samalla haamu pommittaa pelaajaa yhä kiihtyvällä tahdilla ja säpsäyttelyt alkavat tuntua enemmänkin vaivaannuttavilta. Kun tässä vaiheessa kuolee pari kertaa tyhjästä eteen hyppäävään viholliseen, ei samaa keräilyurakkaa viitsisi enää toistaa uudelleen.

Boojaah! Tekoälyllä on "jännä tapa" hiipiä selustaan. Siitä ei kuitenkaan ole vaaraa, jos selustaansa ei erehdy vilkuilemaan.

Esimerkiksi Frictional Gamesin {Amnesia: The Dark Descent} on vertailussa selvästi motivoivampi tuotos, kiitos huolellisemmin rakennetun sisältönsä. Daylight tuntuu liian yksitoikkoiselta ylläpitääkseen virettään läpi pelin, vaikka mittaa sillä ei ole kuin reilut pari tuntia.

Sisältö paranee loppua kohden, kun eteen tulee hieman avoimempia ympäristöjä, mutta tätä ennen on saanut kahlata todella tervaisia kenttiä sairaalan sellien ja viemäreiden keskellä. Toisaalta voisi argumentoida, että peli palkitsee maltillisen ja kylmäpäisen pelaajan, mutta sitten taas vihollistyyppejä on tasan yksi ja sen metkut oppii ennakoimaan.

Daylight on outo sekoitus edistyksellistä tekniikkaa ja köyhää suunnittelua. Kyseessä on ensimmäinen Unreal Engine 4:ää käyttävä peli. Valot ja varjot käyttäytyvät dynaamisesti ja kankaat heiluvat nätisti ilmavirran mukana. Uuden sukupolven moottori ei kuitenkaan pysty peittämään toistuvia käytäviä ja huoneita, joissa pyöriessä menee äkkiä suuntavaisto sekaisin. Peli ei missään nimessä näytä huonolta, mutta ulkoasusta huippumoottoria ei välttämättä tunnistaisi. Silti peli tuntuu yllättävän raskaalta (minimi DirectX 11) ja lataustauot ovat pitkiä.

Mukana on yksi omalaatuinen piirre. Striimaamalla pelaamistaan Twitchiin katsojat voivat vaikuttaa pelikokemukseen. Kommentit aktivoivat pelissä erilaisia ääniefektejä, jotka tosin voivat tuntua aika irrallisilta varsinaisiin pelitilanteisiin suhteutettuna. Esimerkiksi takaa hiipiviä askeleita ja epämääräisiä rääkäisyjä kuulee helposti tuon tuostakin, vaikka mitään ei oikeasti pelissä tapahtuisi.

Kenttien osittaisen satunnaisgeneroinnin ansiosta yllätyksiä periaatteessa riittää pitempäänkin pelaamiseen, mutta Daylightin perimmäinen ongelma on siinä, jaksaako sitä pelata kertaalleenkaan läpi. Satunnaisgenerointi ei tässä tapauksessa tarkoita alkuunkaan vaihtelevia ympäristöjä, vaan vähän eri tavoin haarautuvia, mutta tapeteiltaan tuttuja putkia. 15 euron hintaan pelille voi antaa anteeksi jotain, mutta ei kaikkea.

Zombie Studiosin kauhupeli ei ole tyystin vailla kuumotuksia, mutta niiden välissä on liikaa turhauttavaa haahuilua vihjeiden perässä, mikä valitettavasti saa kysymään itseltään, eikö aikaansa voisi käyttää paremminkin.