Clive Barker's Jericho

Mistä hyvä kauhu koostuu? Valon ja varjon leikki pimeässä huoneessa, kulman takaa kuuluvat syvääkin syvemmät huokaukset ja lähestyvän tuntemattoman ääni. Pimeän tunnelin päästä kuuluva, hiljalleen voimistuva kiviseinissä kaikuva napsahteleva kävely, seinillä tanssivat uhkaavat varjot.. Tätä se on perinteisimmillään. Kauhu on jännityksen ja pelon korkeampi aste, audiovisuaalisten havaintojen ruokkiman mielikuvituksen tuote. Tästä syystä tuntuukin uskomattomalta, että niin harva peli on onnistuneesti tuottanut hermojamme todelliseen testiin laittavaa kauhuviihdettä viime vuosina.

Eroamme muista olennoista siten, että mielikuvituksemme tuotteet ovat poikkeuksellisen vahvoja - jo pelkkä ajatus jostain uhkaavasta pumppaa kehon täyteen adrenaliinia, vaistot herkistyvät ja lihakset jännittyvät. Ihminen lamaantuu jännityksestä odottaessaan pahinta ja kyvyttömyydestä tehdä asialle mitään, ei toiminnasta. Ja tässä kohtaa Clive Barker's Jericho menee metsään: peli ei odota vaan toimii. Se on suoraviivainen, huonosti suunniteltu pelaajan näkökulmasta toteutettu tiimipohjainen räiskintäpeli.

Pelaaja ohjaa kerrallaan yhtä salaisen iskuryhmä Jerichon jäsenistä. Pahaa-aavistamaton, okkultistisen sodankäyntiviraston alainen porukka luulee menevänsä peruskeikalle (mikähän se mahtaa olla?), mutta huomaakin pian vastassa olevan jotain aivan muuta. Kuten meille jo peruskoulussa opetettiin, Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Ennen sitä Hän kuitenkin synnytti jotain paljon pahempaa, jotain joka on nyt osoittautumassa kohtalokkaaksi virheeksi. Firstborn oli pieleen mennyt harjoituskappale, rakkaudeton hylkiö, jonka Jumala sysäsi ikuiseen syvyyteen. Jotain jäi kuitenkin jäljelle, sillä voimiensa huipulla pahuus murtautui kuolevaisten maailmaan eikä edes Jumala pystynyt sitä estämään. Aikojen saatossa Firstborn on noussut ja ajettu häntä koipien välissä takaisin pimeyteen vahvistumaan entisestään, ja ikiaikaisen ennustuksen mukaan seitsemäs kerta on viimeinen. Kuka arvaa monesko maailmanvalloitusyritys on tällä kertaa vuorossa? Timo siellä takarivissä? "Eiku mä vaa sitä et joks päästäs välkälle?". Menkää vain, ette kuitenkaan kuunnelleet.

Alussa pelaaja pääsee ohjastamaan kapteeni Devin Rossia, joka johtaa nelihenkistä Alpha-tiimiä ja on toinen pelin päähahmoista. Toinen on Omega-kolmikon liideri, Isä Paul Rawlings, joka omaa vähemmän yllättävästi manaamisen jalon taidon. Myös muut tiimien jäsenet omaavat taikavoimia, mutta molempien päähenkilöiden kuolema toiminnan keskellä tietää pelin lataamista edellisestä tallennuspisteestä. Aivan oikein, pelissä on tallennuspisteet eikä minkäänlaista pikatallennusta, ja tämän tyyppisessä putkiräiskinnässä se on lähes poikkeuksetta miinus yksi piste. Onneksi tiimikavereita voi herättää henkiin kesken taistelun, mikä onkin tarpeen, sillä helvetin syövereistä manatut kauhistukset ovat kestävyydeltään sidostesukan luokkaa. Se onkin se seuraava miinus, sillä jo alussa yhteen tummanpuhuvaan vastustajaan saa upottaa lippaallisen ammuksia, eikä meno jatkossa ainakaan helpotu.

Kapteeni Ross niittää vihollismassaa lakoon perinteisillä rynnäkkökiväärillä ja haulikolla. Muiden taistelijoiden lihaksikkailta käsivarsilta löytyy joukko erinäisiä peruspyssyköitä minigunista tarkkuuskivääriin. Vaikka osaa aseista onkin viritelty pienillä erikoisuuksilla, kuten vihollisten heikkouksia skannaavalla tutkalla, on pelin aseet nähty räiskinnöissä tuhanteen kertaan. Ongelmallisinta aseissa on kuitenkin se, että ne ovat paria poikkeusta lukuunottamatta hämmästyttävän tehottomia. Minä haluan tiputtaa vihollisen yhdellä haulikosta syljetyllä pääosumalla kenttään ja myhäillä voimieni tunnossa. Nyt fiilis jää uupumaan, sillä paitsi tehoa, aseista puuttuu myös tuntuma ja voimaa uhkumaton pihaus viimeistelee kokemuksen.

Kuluneena vuonna huimasti parantaneessa räiskintäpelityypissä kilpailu on armottoman kova. Koska valinnanvaraa kerrankin on, pelissä täytyy olla jotain mikä saa sen tarttumaan ostoskoriin. Vaihtoehtoja on käytännössä kolme: Pelin on oltava joko erittäin laadukas ja näennäistä vapautta tukeva perusräiskintä, monipuolinen ja tunnelmallinen kokemus tai siinä on oltava kikka. Jericho luottaa jälkimmäiseen ja vielä kaksin kappalein. Iskuryhmän jäsenillä on käytössään enemmän tai vähemmän hyödyllisiä erikoisvoimia joita pääsee käyttämään pelin edetessä. Aiemmin mainitun parannuskyvyn lisäksi arsenaalista löytyy esimerkiksi uhkaa vaistoava taika, vihollisia puoleensa vetävä ja heidät pysäyttävä ominaisuus sekä ympäristön toimintaa hidastava, {Max Payne}ssa esitelty luotiaika. Taikominen on kuitenkin henkiinherättämistä lukuunottamatta suhteellisen tyhjänpäiväistä toimintaa, ja helpommalla pääseekin yksinkertaisesti perääntymällä ja paukuttamalla luodin toisensa perään Firstbornin niljakkaiden kätyreiden ihoon.

Taikavoimien lisäksi pelaaja voi halutessaan hypätä eri tiiminjäsenten haalareihin ja jatkaa pahisten lakoon laittamista ilman taukoa. Tämä onkin yksi harvoista toimivista asioista pelissä, sillä hahmon vaihtaminen on nopeaa ja toimii myös kesken taistelun. Osa ennaltakirjoitetuista kohtauksista täytyy läpäistä tietyllä hahmolla ennenkuin pelitapahtumat nytkähtävät eteenpäin. Kun ohjastettava hahmo kuolee, hyppäytetään pelaaja automaattisesti tiimikaveruksen sisään, ellei kyseessä ole tehtävän kannalta kriittinen tiimin jäsen. Tällöin kuolo korjaa ja peli jatkuu tarkistuspisteestä. Tiimejä voi myös käskyttää yksinkertaisilla komennoilla, mutta se ei tuo peliin juurikaan taktista syvyyttä ja ominaisuus jää ainoastaan pintaraapaisuksi. Peliin on myös lisätty rytmipelin tyyppisiä reagointitehtäviä, joissa pelaajan täytyy esimerkiksi mäiskiä pahista nyrkillä painelemalla ruudulla näkyviä näppäimiä oikeassa tahdissa ja oikeaan aikaan. Jostain syystä testikoneella pelatessa ajoitus ei toiminut lainkaan, ja ominaisuus oli ajaa minut hulluuden partaalle jo pelin alussa yritettyäni kavuta kallionseinämää ylös kymmeniä kertoja. Peli kärsii muutenkin kontrolleista, sillä käsittämättömästi asetuksista ei löydy lainkaan hiiren herkyyden säätöä ja omaan makuuni pelin oletusohjaus onkin liian herkkä. Myöskin hyppääminen, räiskintöjen perusominaisuus, puuttuu pelistä kokonaan.

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä roikkuva nuoriso on tästä tietysti eri mieltä, mutta peli on ikärajansa puolesta eristetty alaikäisten ulottumattomiin syystä. K-18 merkintä on välillä graafisesti hyvinkin hurmeisessa pelissä kohdallaan, sillä päät irtoavat ja irtojäsenet pläjähtelevät komeasti maastoon. Täyteen sisälmyksillä läträilyyn ei kuitenkaan Jerichossa missään vaiheessa päästä, koska peli on ulkoasultaan äärimmäisen tummanpuhuva ja graafinen ulkoasu tuntuu paikoin tavoittelevan enemmänkin manan majojen mystistä kutsua kuin iloista suoli- ja verioopperaa. Käsikirjoitettujen vuorosanojen ja ääninäyttelyn osalta tilanne onkin sitten toinen. Läppä on paikoin ala-arvoista ja turhan yksioikoisesti käsikirjoitetut makaaberit henkilöhahmot kommentteineen ovat suorastaan roiseja. Ensimmäisen kerran vaihtaessani hahmoa naispuoleiseen Luutnantti Blackiin yksi miehistä totesi lakonisesti neidin nyt vihdoin tietävän, miltä tuntuu saada mies sisäänsä. Vastakommentti oli, ehkä syystäkin, painokelvoton.

Jericho ei sisällä minkäänlaista moninpeliä, mikä on tässä pelityypissä erikoinen päätös. Toisaalta ratkaisun ymmärtää sillä varmasti tekijätiimikin on mieltänyt tyhjien palvelinten ylläpitämisen turhanpäiväiseksi touhuksi. Moninpeliä ei jää kuitenkaan kaipaamaan, sillä vaikka jälleenpeluuarvoa ei ole nimeksikään ja yksinpelinkin läpäisee muutamassa illassa, en viitsinyt laskea peliaikaa tunneissa. Lähinnä minuuteissa ja nekin tuntuivat turhan pitkiltä. Ehkä se on sitä kauhua.

Clive Barkerin edellinen tuotos, vuosituhannen alkupuolella julkaistu Undying, osoitti miehen potentiaalin pelikäsikirjoittajana. Nyt Barker joutuu haalarihommiin, sillä Jericho on yksinkertaisesti huono peli millä tahansa mittarilla mitattuna. Vaikka ulkoasu on nykyaikainen, se ei herätä pelaajassa kysymyksiä eikä anna vastauksia. Mielenkiinnottomat hahmot ja turhanpäiväinen tarina eivät myöskään ole omiaan kaventamaan kuilua pelin ja pelaajan välillä. Näinä aikoina pelkkä tekninen tasalaatuisuus ei enää millään riitä. Kun tarjolla on paljon parempiakin vaihtoehtoja, miksi valita intohimoton tuote, jonka toiminnallisen kokemuksen uskottavuus jättää niin paljon toivomisen varaa? Itse en keksi yhtään syytä.