Celestial Return

On pelejä, jotka ovat saaneet inspiraatiota klassikoista, ja sitten on pelejä, joiden identiteetti perustuu lähes kokonaan niihin. Celestial Return kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Heti alusta alkaen on selvää, että kehittäjät ovat pelanneet runsaasti Disco Elysium ja Citizen Sleeper. Se on sateinen cyberpunk-maailma, joka on täynnä eksistentiaalisia pohdintoja, omituisia hahmoja ja kosmisia kauhuja, jossa vuoropuhelu on keskiössä ja lähes jokainen päätös määräytyy noppien heiton perusteella. Ainoa ongelma on, että peli ei koskaan onnistu täysin siirtymään kunnianosoituksesta johonkin, joka tuntuu aidosti omalta.

Howard ja hänen ilmaisulliset aistinsa – keino, jonka olemme nähneet jo muutaman kerran.

Se ei tarkoita, että Celestial Return:sta puuttuisi hyviä puolia. Päinvastoin. Maailmanrakennus on paikoin fantastista. Netherveil on kaupunki, joka haisee rappiolta, epätoivolta ja yritysvallan dystopialta, ja ympäristöt onnistuvat usein välittämään illuusion paikasta, jossa kaikki on romahtamisen partaalla. Taidetyyli on tyylikäs, äänimaailma osuu napakymppiin, ja monet pelin hahmoista tuntuvat paljon elävämmiltä kuin olisin odottanut. Tässä on selkeä luova visio, ja sitä on helppo arvostaa.

Mistä pelissä on kyse? No, pelissä * Celestial Return * seuraamme entistä etsivää Howardia, joka yhdessä omituisen, puhuvan kukan Daisyn kanssa yrittää ratkaista sarjan salaperäisiä kuolemantapauksia Netherveilin dystooppisessa kaupungissa. Mitä pidemmälle tutkinta etenee, sitä selvemmäksi käy, että tapaukset liittyvät muinaisiin kosmisisiin voimiin, joiden avulla ihmiset voivat manipuloida todellisuutta, vaikuttaa mieliin ja uhmata luonnonlakeja. Pian käy siis ilmi, että Howard ja Daisy ovat joutuneet osaksi salaliittoa, jolla voi olla tuhoisia seurauksia koko maailmalle.

Netherveil on seikkailun tapahtumapaikka.

Järjestelmän ydin on siinä, että noppaa käytetään paljon muuhunkin kuin vain määrittämään, onnistutko vai epäonnistutko erilaisissa toimissa. Samaa noppaa käytetään myös rajallisena resurssina ja jopa valuuttana. Teoriassa se kuulostaa ovelalta tavalta luoda jännitystä, mutta käytännössä se johtaa lähinnä turhautumiseen. Jokaisesta päätöksestä tulee laskelmaa siitä, kannattaako jotain mielenkiintoista edes tutkia, sillä pari huonoa noppatulosta voi jättää pelaajan ilman mahdollisuutta edetä. Useaan otteeseen huomasin olevani tilanteissa, joissa tehokkain vaihtoehto oli ladata vanha tallennustiedosto. Kun peli kannustaa tallennustiedostojen väärinkäyttöön luovan ongelmanratkaisun sijaan, tasapaino on mennyt pieleen.

Myös tarina on eräänlainen vuoristoratamatka. Dialogit ovat usein hyvin kirjoitettuja, ja peli uskaltaa olla sekä omituinen että filosofinen, mutta samalla tuntuu siltä, että kehittäjät ovat hieman liian ihastuneita omaan käsikirjoitukseensa. Vauhti on hidas, keskustelut venyvät tarpeettoman pitkiksi, eikä kaikkia hahmoja voi pitää tarpeeksi mielenkiintoisina, jotta valtavat tekstimäärät olisivat perusteltuja. Toisinaan istuin lähinnä vain odottamassa, että pääsisin takaisin pelaamaan.

Lisäksi pelissä on joukko pieniä ärsyttäviä seikkoja, joita on vaikea sivuuttaa, kun ne lasketaan yhteen. Esineiden hallinta tuntuu hankalalta, käyttöliittymä olisi voinut olla huomattavasti selkeämpi, ja teknisen viimeistelyn taso jättää toivomisen varaa. Mikään näistä ongelmista ei ole sinänsä katastrofaalinen, mutta yhdessä ne luovat kokemuksen, joka ärsyttää jatkuvasti.

Daisy, jonka tapaamme seikkailun alkuvaiheessa, asuu Howardin taskussa ja on keskeisessä roolissa tarinassa.

Se on melkein sääli, sillä Celestial Return osoittaa kerta toisensa jälkeen, millainen potentiaali tässä piilee. Kun tarina, musiikki ja dystooppinen ilmapiiri toimivat sopusoinnussa, peli onnistuu luomaan juuri sen raskaan toivottomuuden ja uteliaisuuden tunteen, josta tämä genre elää. Mutta noita hetkiä ei ole tarpeeksi usein, jotta ne korvaisivat pelijärjestelmän, joka tuntuu enimmäkseen haitalliselta, ja rakenteen, joka usein on itselleen esteenä.

Luulen, että monet arvostavat * Celestial Return * -peliä paljon enemmän kuin minä, varsinkin jos he kaipaavat tarinavetoisia cyberpunk-roolipelejä. Minusta se kuitenkin tuntuu lähinnä peliltä, joka on ymmärtänyt, mikä teki esikuvistaan hyviä, mutta ei aivan sitä, miksi ne toimivat. Tuloksena on pätevä debyytti, jossa on runsaasti kunnianhimoa, mutta joka muistuttaa myös siitä, kuinka vaikeaa on astua esikuvien varjosta ja luoda jotain omaa.