Bronson

Elokuvan kertojaäänenä kuultava Peterson (Tom Hardy) kuvailee katsojalle hyvin tavallista keskiluokkaista lapsuuttaan. Osoitetaan, että tuon ajan tapahtumista ei voida syyttää miehen päätymistä väkivaltakierteeseen. Varsinainen lähtölaskenta alkaa Petersonin aseellisesta ryöstöstä paikalliseen postiin. Seitsemäksi vuodeksi tuomitun Petersonin kakku paisuu 34 vuoteen, kiitos jatkuvien väkivaltaisuuksien. Vankilavuosista 30 kuluikin eristyssellissä, mutta silti Peterson onnistui kasvattamaan itsestään väkivaltaisen Charles Bronsonin.

Vankilatarinoita on elokuvahistoria täynnä, ja Bronsonin kohdalla on selkeästi pyritty löytämään nostetta monien pölyyntyneiden konventioiden joukosta. Vaikutteet on varastettu tietoisesti, mutta aivan liian suorasti Stanley Kubricin elokuvasta Kellopeliappelisiini (1971). Näiden kahden elokuvan välinen ero on sisällön tasolta kuitenkin sen verran suuri, että vertaaminen tuntuu lähes häpeälliseltä. Silti erinäiset huumorihöysteet ja vaihtuvat kuvaustavat tekevät Bronsonista viihdyttävää katsottavaa.

Parasta antia elokuvan seuraamisessa on kuitenkin Hardyn roolisuoritus. Mies onnistuu uskomattoman hyvin kuvaamaan tyyntä ja pohdiskelevan näköistä Petersonia, josta muutamassa sekunnissa purkautuu eläimellinen hyökkääjä. Ilmeet, eleet ja puhetapa saavat katsojan uskomaan, että siinä se oikea Charles Bronson nyt on.

Elokuva voi helposti vaikuttaa vain turhanpäiväiseltä mätkimiseltä ja veren maulta suussa, mutta kokonaisuus antaa lopulta kuitenkin ajattelemisen arvoista tavaraa. Bronsonille tarjotaan mahdollisuutta sopeutua takaisin yhteiskuntaan ja häntä yritetään auttaa löytämään urapolku, mutta kaveri onkin jo omalla tiellään. Vaikka miehestä paljastuu esimerkiksi taiteellista lahjakkuutta, on hänen mestariteoksensa verinen tappelu kymmeniä vartijoita vastaan. Bronson ei ole hullu tai traumatisoitunut, korkeintaan masokistinen. Hänen käytöksessään on jotakin hämmentävän kiehtovaa, joka jaksaa kiinnostaa läpi elokuvan.