Backdraft

Kurt Russell ja William (ei niin hyvä kuin Alec) Baldwin esittävät kuolleen sankaripalomiehen poikia tässä Ron Howardin ohjaustyössä. Veljekset, jotka eivät voisi näyttää vähemmän veljeksiltä, ovat päätyneet jatkamaan isänsä uraa huolimatta hänen traagisesta lopusta, ja myös osin sen vuoksi. Molemmat ovat luonteeltaan tulisia, mutta toiminta kuumenee entisestään, kun kaupunkia alkaa riivata sarjamurhapolttaja.

Backdraftin juoni ei voisi olla paljoa hönömpi jos se sitä oikein yrittäisi. Ron Howard ei ole suuri mysteeriohjaaja, ja kun tämän taipumuksiin yhdistetään entisen palomiehen kynäilemä käsikirjoitus, on lopputulos juurikin odotetunlainen. Onneksi juonta korvaamassa on enemmän ja parempia tuliefektejä kuin mitä Hollywood on koskaan aiemmin tai sittemmin tuottanut.

Tulta käsitellään elokuvassa elävänä olentoja ja yhtenä päähenkilöistä. Se tanssii, vetäytyy, hyökkää ja karjuu. Surround-ääni pääsee kerrankin täysiin oikeuksiinsa ja katsoja heitetään sen avulla suoraan toiminnan keskelle. Välillä onkin pakko painaa pausea ja tarkistaa ettei oma kämppä ole sattunut roihahtamaan liekkeihin.

Howardin suurin ansio Backdraftissa oli ymmärtää että vuonna 1991 tietokone-efektit eivät vielä pystyneet tuottamaan uskottavaa tulta. Niinpä elokuvan tehosteet tuotettiin pääosin perinteisesti aitoa tulta käyttämällä, ja kameramiehet päätyivät sukkuloimaan liekkien seassa asbestikalsarit jalassa. Tämä aitous myös näkyy ja tuntuu ruudulla, luoden jännitystä jota näyttelijät eivät kykene synnyttämään.

Russell on kohtuullinen riskejä ottavana ja raisuna vanhempana veljenä, kun taas Baldwin puunaamailee elokuvan lävitse vaisuna ja epäkiinnostavana. Robert De Niro on hyvä kuten aina, mutta kaikki kohtaukset tämän kanssa tuntuvatkin olevan jostain toisesta elokuvasta. Sama pätee Donald Sutherlandin esittämään kiiluvasilmäiseen pyromaaniin, jonka elkeissä on ripaus Uhrilampaita.

Tyylillisesti Backdraft on vielä vahvasti 80-luvulla. Siitä löytyy koulutusmontaaseja, voimaballadeja, suuria kampauksia ja hidastettuja eiiiiiiiiii-hetkiä. Howard heruttaa katsojien tunteita häpeämättömällä melodraamalla ja korneilla Hollywood-sankarihetkillä aina kun niitä vain suinkin saa kohtaukseen heitettyä.

Vaikkakin kyseessä on näin sangen pöhkö myöhäiskasarileffa, ovat sen tulipalokohtaukset edelleen vertaansa vailla. Jos vain kestää katsella William Baldwinia parissa romanttisessa kohtauksessa, palkitaan siitä toiminnalla johon ei monikaan elokuva yllä.