Antichrist

Tarinassa mies (Willem Dafoe) ja nainen (Charlotte Gainsbourgh) menettävän pienen poikansa kotona sattuvassa onnettomuudessa. Naisen romahdettua mies päättää ryhtyä vaimonsa terapeutiksi. Pariskunta matkaa metsässä sijaitsevaan Edeniksi ristittyyn vapaa-ajanasuntoonsa haavojen parantumisen toivossa, mutta paratiisin ei ole enää paluuta.

Antichrist on epilogin ja prologin lisäksi jaettu neljään osaan: tuska, suru, epätoivo ja kolme kerjäläistä. Näiden jaksojen kuluessa pureudutaan parisuhteen ydinaineksiin eli dynamiikkaan. Elokuvassa henkilöt ovat jatkuvasti näkymättömien päätösten edessä, joissa naisen kyvyttömyys irrottautua ja miehen järkkymätön ylpeys estävät kehityksen parempaan.

Kuristavan kerronnan lisäksi katsoja naulitaan penkkiin myös utuisella ja tyylikkäällä visualisoinnilla. Kuvauksesta huolehtiva Slummien miljonäärin (Slumdog Millionaire, 2008) Oscar-voittaja Anthony Dod Mantle onnistuu häkellyttävän hyvin leikittelemään teemoilla ihminen ja luonto, niin eriytymis- kuin yhdentymishetkillä. Myös karu äänimaailma toimii tehokeinona läpi elokuvan. Alku- ja loppukohtauksessa käytetty Händelin hempeä sävellys tekee rajua kontrastia muutoin mystisen synkkään ääniraitaan.

Dancer in the Darkissa (2000) päätähti Björkin mieltä järkyttänyttä Lars von Trieriä saatetaan pitää näyttelijärääkkääjänä. Myös Antichristissa tähdet on revitty miltei vereslihalle, sillä elokuva riisuu näyttelijät katsojan eteen alastomiksi niin fyysisesti kuin henkisestikin. Molemmat Dafoe ja Gainsbourgh harjoittavat hätkähdyttävän paljasta eläytymistä riutuvana pariskuntana. Ahdistunut itkuisuus, itsetuhoisuus, eläimellinen seksi ja varsin graafinen väkivalta tekevät yleisönkin olon tukalaksi.

Ei olekaan ihme, että Antichrist jakaa niin katsojien kuin kriitikoidenkin mielipiteitä. Jopa Cannesin elokuvajuhlilla olisivat tomaatit lennelleet, mikäli yleisö olisi niitä käsiinsä saanut. Samalla kun von Trier päästää kurkistamaan masentuneeseen sielunmaailmaansa, osoittaa hän takaisin peilillä, joka pakottaa katsojan kohtaamaan omat synkeät mörkönsä. Se saattaa pelästyttää.

Antichristia ei kannatakaan katsoa leppoisan sunnuntai-illan ratoksi, vaan sen työstämiselle tulee varata oma hetkensä. Valtavirran elokuvaksi sitä ei voi väittää, mutta se pystyy tarjoamaan kaikille mahdollisuuden tarkastella parisuhdetta varsin psykoanalyyttisesti symbolisen kuvaston avulla.