Zero Dark Thirty

Osama bin Ladenin metsästyksestä on saatu aikaan jo tusinoittain draamadokumentteja sekä pari elokuvaakin. Kathryn Bigelowin Zero Dark Thirty on kuitenkin niistä se yksi, joka ylsi Oscareille asti, eikä täysin ansiotta.

Teknisesti Zero Dark Thirty on hieno elokuva. Bigelow yhdistää siinä hieman viileää ja etäännytettyä ohjaustyyliä todella intensiiviseen sisältöön. Osa kohtauksista on tosin kieltämättä vedetty niin pitkiksi, että jännite ehtii hieman vesittyä. Kuvaus on ensiluokkaista, ja Bigelowin aiempi kokemus Hurt Lockerin parissa heijastuu aavikkoympäristöihin.

Jessica Chastain heijastaa puolestaan ohjaajansa tyyliä CIA-analyytikko Mayan roolissa. Myös Maya on viileä ja etäinen hahmo, joka pystyy kuitenkin tarvittaessa vahvoihin purkauksiin ajaakseen omaa asiaansa eteenpäin. Näitä asioita Mayalla on tasan yksi, nimittäin Osaman paikantaminen ja päiviltä hoitaminen. Chastain esittää monomaanista urasukkulaa kerrassaan erinomaisesti, ja olisi ansainnut suorituksestaan sen Oscarin jota hänelle ehdotettiinkin.

Näillä ansioilla on valitettavaa, että Zero Dark Thirty on sisällöltään niin vastenmielinen. Elokuvan ensimmäiseen näytökseen sisältyy noin 40 minuuttia kidutusta, anteeksi, kovennettuja kuulustelumetodeja. Tämä ei ole itsessään ongelma, vaikka vähempikin olisi varmasti riittänyt. Ongelma on siinä, että kidutus esitetään elokuvassa tehokkaana strategiana, joka myös merkittävästi edesauttaa operaation suorittamisessa, toisin kuin tosielämässä.

Nythän voidaan väitellä siitä, pitäisikö elokuvan heijastaa todellisuutta? Ei, mutta tässä tapauksessa se olisi erittäin suotavaa. Ainakaan leffan ei olisi syytä esittää vastakkaista ja moraalisesti mätää kantaa aiheeseen, joka koskettaa aivan liian monia ihmisiä joka päivä.

Bigelow on väittänyt, ettei Zero Dark Thirty itseasiassa ole kidutusmyönteinen. Sehän näyttää siinä kovin ikävältä, ja Mayakin tulee siitä kovin surulliseksi, vaikka onkin samalla valmis osallistumaan siihen toistuvasti oman asiansa ajamiseksi eteenpäin. Totta kai se näyttää ikävältä, ja totta kai se vaikuttaa Mayaan, toisin kuin pääkiduttajana toimivaan Daniin (Clarke), joka on yliopistomiehen lisäksi megajäinen sosiopaatti, mutta komea sellainen. Tästä ei olekaan kysymys.

Kysymys on siitä, miten elokuvassa suhtaudutaan mm. presidentti Obaman kidutuksenvastaisiin toimenpiteisiin. Nämä, kuten Gitmossa olevien vankien lakimiehetkin, ovat leffassa vain harmillisia esteitä CIA-väen isänmaalliselle työlle. Zero Dark Thirty vertautuu tässä perinteisiin kyttäleffoihin, joissa "hyvä" poliisi pikkaisen pieksää epäiltyjä vaikka ei saisikaan, koska syylliset pitää saada nalkkiin hinnalla millä hyvänsä.

Zero Dark Thirty ei laske inhimillistä hintaa. Se, että Mayalla on hieman tyhjä olo sitten kun Osama viimein saa luodista naamaan, ei vielä riitä tasapainottavaksi kannanotoksi. Tasapainoa saa muutenkin hakea tästä elokuvasta, koska siinä arabisyntyiset hahmot ovat joko CIA:n lasihelmillä lahjomia pikku apureita tai vierailla kielillä huutavia pommimiehiä.

Näin Zero Dark Thirty jää viime kädessä Bush-Cheney -linjan tunkkaiseksi puolustuspuheeksi. Sen maailmassa USA:n loputtomien sotien ainoita uhreja ovat amerikkalaiset itse, joita muut vihaavat heidän vapautensa vuoksi.