Elvis

Kun John Carpenterin Elvis esitettiin televisiossa vuonna 1979, oli Elvis Presley ehtinyt olla kuolleena vain kaksi vuotta. Tämä jos mikä selittää, miksi elokuvan tapahtumat päättyvät jo Elviksen Vegas-kauden alkuun kymmenen vuotta aiemmin. Rockin kuninkaan kuolema oli erityisesti tämän faneille edelleen arka asia, eikä media tuohon aikaan vielä käynyt haaskalle samalla tavalla kuin nykyään.

Carpenterin elokuvaansa valitsema aikahaarukka on silti perusteltu muistakin kuin tunnesyistä, koska se muodostaa hyvän kaaren joka seuraa Elviksen nuoruutta, tämän uran räjähdysmäistä nousua ja sitä seurannutta keikoista vapaata Hollywood-sivuraidetta, jonka jälkeen Elvis siirtyi esiintymään Vegasiin. Tähden jo armeijassa alkanut huumeidenkäyttö on toki siloiteltu pois, mutta leffa ei pyrikään olemaan raflaava paljastusteos, vaan enemmänkin lähes kolmituntinen muistokirjoitus sille Elvikselle jonka Amerikka halusi muistaa.

Presley esiintyy elokuvassa tunteikkaana nuorena miehenä joka uskalsi olla erilainen konservatiivisessa etelässä, ja lainasi rohkeasti - ja joidenkin mielestä vähän liiankin vapaasti - mustien musiikista omassa tuotannossaan. Elviksen tiivis äitisuhde painottuu tarinassa melkoisesti, ja miekkonen esitetään kovin puhdassydämisenä ritarina, kun hän alkaa hakea vielä 14-vuotiaan Priscillan huomiota osakseen. Säröjä aletaan hakea vasta myöhemmin näiden avioliitosta.

Koska käsikirjoitus ei näin tarjoa mitään yllätyksiä, jää pääosaa esittävän Kurt Russellin harteille taakka leffan kantamisesta. Onneksi nuori Russell on mitä erinomaisin surusilmäinen rokin kuningas, ja vaikka tälle jouduttiinkin lainaamaan lauluääni Elvis-imitaattorilta, hoitaa hän muuten homman kotiin. Russell ei niinkään imitoi Elvistä, vaan tekee tästä oman, ansioituneen tulkintansa.

Aikanaan suuren suosion saavuttanut Elvis-elokuva ei kuitenkaan välttämättä anna valtavasti nykypäivän katsojalle. DVD-julkaisu on silti arvokas, koska tämä on ensimmäinen kerta vuosikymmeniin, kun leffa on ollut missään muodossa saatavilla. Näin se on Elviksen ystäville täyttä kultaa, ja päätyykin varmasti monen kokoelman osaksi. Kyseessä on toki myös antoisaa katsottavaa Russellin faneille, joskaan Carpenterin kauhuelokuvissa loistanut ote ei tässä pääse oikein omilleen.