Sovereign Tower

Kuvittele Dispatchia, mutta poista siitä supersankarit, moderni metropoli, tietokoneet ja kuulokkeet ja korvaa ne kaikki muinaisella valtakunnalla, pyöreällä pöydällä istuvalla ritarijoukolla sekä noin tuhat miljardia kertaa suuremmalla riskillä, että joku lävistetään miekalla tai että hänen kallonsa murskataan nuijalla. Siinä on Sovereign Tower, suurin piirtein. Perusidea on sama: istun kulissien takana ja yritän sijoittaa oikean henkilön oikeaan paikkaan samalla kun tutustun ympärilläni oleviin ihmisiin, sillä erolla, että tässä ei ole kyse supersankareiden lähettämisestä pysäyttämään pankkiryöstöä, vaan veden pelosta kärsivän ritarin lähettämisestä ylittämään joki, mikä vastaa suunnilleen sitä, että laittaisi lentämistä pelkäävän lentäjän pitkän matkan lennolle ja sitten ihmettelisi, kun työympäristö osoittautuisi hieman ongelmalliseksi.

Tarina alkaa siitä, että minulle, vastakruunatulle ja ei kovin kokeneelle hallitsijalle, luovutetaan valtakunta, jolla näyttää jo olevan enemmän ongelmia kuin mitä yhdeltä henkilöltä voitaisiin kohtuudella odottaa selviävän. Mukana on poliittisia juonitteluja, konflikteja, valtataisteluja, omituisia hahmoja ja melkoinen joukko ihmisiä, joilla näyttää olevan varsin vahvoja mielipiteitä siitä, miten minun pitäisi hoitaa tehtävääni – mikä onkin juuri sitä, mitä voi odottaa, kun tulee kuninkaaksi käymättä ensin minkäänlaista perehdytyskoulutusta. Ympärilleni kokoontuu ritareita, aatelisia, taikureita, salamurhaajia ja muita enemmän tai vähemmän luotettavia henkilöitä, joilla kaikilla on omat tarinansa, suhteensa ja pienet henkilökohtaiset omituisuutensa. Se, mikä aluksi tuntuu melko kevyeltä tarinalta yrityksestä tuoda järjestystä valtakuntaan, alkaa vähitellen kehittyä jotain synkemmäksi, jossa uskollisuus, petturuus, valta ja päätösteni seuraukset saavat yhä suuremman merkityksen. Ja juuri näiden audienssien kautta suuri osa tästä paljastuu: hetkenä istun kuuntelemassa ongelmista kärsivää talonpoikaa, ja seuraavassa hetkessä olen kasvotusten salamurhaajan tai hirviömäisen kuninkaan kanssa, joka heiluttaa miekkaa, joka näyttää painavan suunnilleen yhtä paljon kuin pieni perheauto.

Sovereign Tower in johdanto opettaa muutaman asian valtakunnan historiasta.

Sovereign Tower on itse asiassa melko outo peli, mutta juuri sellaisella tavalla, että pidän siitä. Se on roolipeli, johtamissimulaatio ja tarinavetoinen seikkailu kaikki yhdessä, ja minä esitän eräänlaista keskiaikaista dispetteriä, jonka pöydän ympärille ritarit ovat kokoontuneet odottamaan, että päätän, kuka mitäkin tekee. Se ei ehkä kuulosta erityisen jännittävältä, ja jos joku olisi kuvannut peliä minulle sanoilla ”olet kuningas ja laadit ritareiden aikatauluja”, olisin luultavasti nyökännyt kohteliaasti ja alkanut sitten miettiä jotain muuta. Mutta se toimii, lähinnä siksi, että ritarit tuntuvat oikeasti ihmisiltä eivätkä vain numeroilta haarniskoissa. Pääsen tutustumaan heihin, ymmärtämään, missä he ovat hyviä, missä huonoja ja ennen kaikkea keitä he ovat, ja pian alan tehdä päätöksiä sen perusteella, kenet todella haluan lähettää liikkeelle, eikä sen perusteella, kenellä sattuu olemaan parhaat tilastot.

Tässä kohtaa vertailu Dispatch-peliin tulee myös selvimmin esiin. Voin tietenkin pelat Sovereign Tower ia perinteisenä hallintapelinä ja tuijottaa tilastoja yrittäessäni luoda täydellisen ryhmän, mutta silloin menettäisin suuren osan siitä, mikä tekee pelistä hauskaa. Sillä kun alan oppia tuntemaan ritarit, heidän ominaisuuksistaan tulee paljon mielenkiintoisempia kuin muutama palkki ruudulla. Tiedän, kuka valittaa, kuka raivostuu, jos annan hänelle väärän tehtävän, kuka välttää tiettyjä tilanteita hinnalla millä hyvänsä ja kuka todennäköisesti palaa seikkailultaan puolet ruumistaan jäljellä ja tarinalla, jonka kertominen kestää kauemmin kuin itse tehtävän suorittaminen. Se on vähän kuin olisi pomona erittäin huonosti organisoidussa työpaikassa, jossa kaikki työntekijät käyttävät haarniskoita ja heillä on käytössään miekkoja.

Pääset tapaamaan hyvin monenlaisia hahmoja pitämissäsi audienseissa.

Se tarkoittaa myös, että epäonnistumiset tuntuvat todella. Kun ritari epäonnistuu, se ei ole vain luku, joka laskee, eikä se ole vain tehtävä, jonka minun täytyy tehdä uudelleen. Se on henkilö, jonka kanssa olen viettänyt aikaa, joku, jonka suhteita muihin olen alkanut ymmärtää, ja joku, jonka todella haluan palaavan kotiin. Lisäksi Sovereign Tower näyttää siltä, että sen pitäisi olla paljon lempeämpi kuin se todellisuudessa on. Käsinpiirretty estetiikka, värikkäät hahmot ja yleinen satumainen tunnelma saavat maailman näyttämään melkein kodikkaalta, mutta kaiken sen takana piilevät murhat, katastrofit, pettämiset ja päätökset, joissa tuntuu toisinaan siltä, että kaikki vaihtoehdot ovat huonoja, ja että tehtäväni kuninkaana koostuu lähinnä siitä, että valitsen, kumman ongelman mieluummin otan. Voin istua katsomassa söpöä pientä sarjakuvaritaria ja ajatella: ”Lähetetään hänet varmaan mukavalle pienelle seikkailulle”, vain tajutakseni muutama minuutti myöhemmin, että olen käytännössä lähettänyt hänet suoraan kuolemaan.

Sitten on vielä aikamatkailu, joka tekee kaikesta vieläkin mielenkiintoisempaa. Kun saan mahdollisuuden kääntää aikaa taaksepäin, tilanne muuttuu melko radikaalisti, sillä kyse ei ole pelkästään tavallisesta nollauksesta sen jälkeen, kun olen mokannut. Kannan mukanani edellisen aikajanan tietoa ja voin yrittää muuttaa tapahtumien kulkua. Tiedän, mitä on tulossa, kun kaikki muut ovat vielä autuaasti tietämättömiä, mikä luo varsin erityisen tunteen. Se on vähän kuin olisin katsonut tv-sarjan jakson etukäteen ja istuisin sitten siellä yrittäen estää hahmoa avaamasta sitä ovea, jonka tiedän jo johtavan täydelliseen katastrofiin. Ero on siinä, että tällä kertaa voin todella tehdä asialle jotain, vaikka se harvoin olekaan niin yksinkertaista kuin vain osoittaa oikeaa henkilöä ja sanoa: ”Älä mene sinne.”

Tätä pientä veijaria kannattaa käsitellä varovasti.

Suuren valkoisen tornin aivan pohjalla on myös pieni demoni, joka on vastuussa tästä koko aikamatkailuhommasta, mikä on melko selvä merkki siitä, että minun ei luultavasti pitäisi sekaantua tähän. Tuntuu vähän siltä kuin tekisin sopimuksen paholaisen kanssa joka kerta, kun käännän aikaa taaksepäin, ja näyttää myös siltä, että jotkut pelin hahmot alkavat tajuta, että jotain on vialla. On ihmisiä, jotka reagoivat minuun tavalla, joka viittaa siihen, että he tietävät enemmän kuin heidän pitäisi, ja se antaa aikamatkustukselle paljon suuremman merkityksen kuin jos se olisi ollut pelkkä tavallinen ”peruuta”-painike.

Samalla minusta tuntuu, että Sovereign Tower tekee elämästä toisinaan hieman tarpeettoman vaikeaa. Jotkut tehtävät voivat olla melko epämääräisiä, ja toisinaan tuntuu enemmän siltä, että minun pitäisi arvata, mitä kehittäjät ajattelevat, kuin että ratkaisisin oikeasti ongelmaa. Se saattaa sopia hyvin peliin, jossa suuri osa onkin maailman toimintaperiaatteiden oppimista, mutta on hienoinen ero sen välillä, että tuntuu älykkäältä, koska on onnistunut ymmärtämään järjestelmän, ja sen välillä, että tuntuu älykkäältä, koska sattui painamaan oikeaa painiketta. Haluan tuntea, että olen ratkaissut koodin, enkä sitä, että olen heittänyt kolme tikkaa seinään ja sattumalta osunut oikeaan.

Mutta kun ” Sovereign Tower ” on parhaimmillaan, on hyvin helppoa sivuuttaa nämä ongelmat. Dialogit ovat usein hauskoja, hahmot ihastuttavan omalaatuisia, ja johtamisen, roolipelaamisen ja tarinankerronnan yhdistelmä toimii paremmin kuin olisin odottanut. Tässä on aito halu saada minut todella tutustumaan ihmisiin, joiden kanssa työskentelen, sen sijaan että vain optimoisin heitä, ja juuri siksi Dispatch tuntuu ilmeiseltä vertailukohdalta. Tämä on yksinkertaisesti Dispatch, joka sijoittuu ritarikunnan aikakauteen, vaikkakin huonommassa työympäristössä, huomattavasti enemmän miekkoja ja työnantaja, joka selvästi ajattelee, että ”korkea kuolemanriski” on täysin kohtuullinen osa työnkuvaa.

Tällä ruudulla voit nähdä ritarisi ratsastavan tehtäville ja joko palaavan lippu korkealla tai, jos asiat menevät täysin pieleen, tuotavan takaisin arkussa.

Sovereign Tower Peli ei ole täydellinen. Joitakin järjestelmiä olisi voitu selittää paremmin, jotkut tehtävät tuntuvat huonommin mietityiltä kuin toiset, ja toisinaan minusta tuntuu, että peli pidättelee tietoja, joihin olisin halunnut päästä käsiksi. Mutta sen viehätysvoima korvaa tämän reilusti. Se on ovela, hauska ja ennen kaikkea erittäin koukuttava; ja aloitin pelin odottaen pelaavani pientä hallintapeliä, jossa on fantasiaelementtejä, mutta päädyin lopulta välittämään joukosta keskiaikaisia hölmöjä, jotka olin itse lähettänyt ratkaisemaan ongelmia, jotka monissa tapauksissa olisin todennäköisesti voinut välttää, jos olisin vain miettinyt asiaa noin kolme sekuntia. Se on luultavasti paras kehu, jonka voin antaa pelille Sovereign Tower. Se on peli, joka saa minut välittämään ihmisistä, joita ei oikeasti ole olemassa, ja samalla saa minut tuntemaan itseni maailman huonoimmaksi pomoksi. Ja jollain oudolla tavalla se on erittäin viihdyttävää.