Undertone

Kun ihana tyttöystäväni ja minä katsomme kauhuelokuvia - ja olemme katsoneet niitä yhdessä lukemattomia viimeisten 10 vuoden aikana - hän pitää aina peittoa silmillään, kun jännitys kasvaa liian suureksi, ja minä peitän aina korvani. Sen takana ei ole paljon syvällistä ajattelua, paitsi että vaistoni tunnisti jo kauan sitten, että se tuntui fiksummalta tavalta puhkaista jännityspallo, jonka avulla pelottavat kohtaukset puhkaistaan puhkeamispisteeseen asti.

Siksi on vain ymmärrettävää, että A24 on yhteistyössä debyyttiohjaaja Ian Tuasonin kanssa tehnyt kauhuelokuvan, joka asettaa äänimaailman vahvasti etualalle. Undertone tehtiin vain 500 000 dollarilla, ja tämä johtuu pitkälti siitä, että elokuvan perusmekanismit käyttävät kaikki ääntä keskeisenä keskipisteenä, aivan kuten Paranormal Activity.

Myös lähtökohta on räätälöity tähän asetelmaan. Nina Kirin näyttelemä Evy hoitaa kuolevaa äitiään, jolla ei ilmeisesti ole enää kauan aikaa jäljellä, mutta hänen vahvasti uskonnollisessa kodissaan hän ei tunne oloaan kovinkaan mukavaksi, ja kuluttaa aikaa nauhoittamalla ja tutkimalla podcastia nimeltä "Undertone", joka aitoon true crime -tyyliin käsittelee aavemaisia äänitiedostoja ja spekuloi sillä, onko taivaan ja maan välissä jotain muuta. Tunnelma kiristyy välittömästi, kun he saavat 10 salaperäistä äänitiedostoa, jotka muodostavat elokuvan selkärangan, kun itse tiedostot muuttuvat yhä oudommiksi ja Evy alkaa kokea outoja tapahtumia äitinsä hiljaisessa kodissa.

Näin etenee Undertone, ja Evyn itsensä ja hänen äitinsä (jota esittää Michèle Duque) lisäksi elokuvassa ei ole muita näyttelijöitä, jotka esiintyisivät fyysisesti. Kuulemme hänen podcast-juontajansa Justinin (Adam DiMarco) äänen ja salaperäiset äänitiedostot, mutta Undertone on Paranormal Activityn tavoin tarkoituksellisen intiimi, rajattu ja pelkistetty. Toisin kuin Paranormal Activity, Tuason ei kuitenkaan noudata found-footage-genren puitteita, vaan se on sen sijaan melko loistavasti kuvattu, kauniilla, yksinkertaisilla panoroinneilla ja kameralla, jolla on taipumus viipyä hieman pidempään, tyyli, joka on niin yleinen nuorempien kauhuohjaajien keskuudessa Damian McCarthysta Jordan Peeleen.

Undertone on epäilemättä kauniisti koottu, ja se on jopa hyvin näytelty, erityisesti Kirin toimesta, joka toimii vahvana emotionaalisena ankkurina elokuvassa, joka todella seisoo tai kaatuu hänen uskottavuuteensa. Myös äänisuunnittelu itsessään on hyvin tuotettua, bassovoimaista ja iskevää, ja yhdessä se muodostaa vankan kerronnallisen kehyksen, johon muu elokuva voi tukeutua.

On kuitenkin sanottava, että Undertone ei ole elokuva, joka avautuu perinteisessä mielessä. Juuri niin sanotussa "negatiivisessa tilassa" - tyhjissä tiloissa, jos niin halutaan - syntyy aavemaisuutta ja jännitystä, eikä läheskään niinkään varsinaisten visuaalisten lavasteiden muodossa, ei edes elokuvan loppupuolella, sillä se pysyy uskollisena "ääni ensin" -strategialleen ja poikkeaa siitä vain harvoin.

Voisi kuitenkin myös väittää, että tietyt, vähemmän tyydyttävät kauhuelokuvat ylikorostavat kauhuelementtejään liian nopeasti ja liian usein, ja näin ei todellakaan ole Undertone. Lopputulos osoittaa, että ohjaaja hallitsee nämä perustekniikat, ja vaikka se onkin onnistunut näillä mittapuilla, on mielenkiintoista nähdä Tuasonin käyttävän enemmän resursseja rakentaakseen skenaarioita, joissa on niin sanotusti enemmän "liikkuvia osia".