Play Dirty

Parker on yksi siisti paskiainen. Synkkä, supersynkkä, ilkeä, tappava, älykäs, väkivaltainen ja häikäilemätön, hän osaa olla myös huolehtiva, vastuuntuntoinen, antelias ja hauska. Kun Parkeria hahmona kuvataan kunnolla ja tehdään oikeutta kirjaversiolle, jonka eräs Donald E. Westlake (joka kirjoitti kirjat nimellä "Richard Stark") aikoinaan niin tyylikkäästi loi, hän on fantastinen. Erityisesti Mel Gibson todisti tämän, kun hän esitti Parkeria täydellisesti Brian Helgelandin upeassa Payback-elokuvassa. Näin Parkerin pitäisi käyttäytyä, toimia, ajatella ja järkeillä. Hänen kyyniseen proosaansa, terävään kieleensä ja usein törkeän rauhalliseen käytökseen sekoittuu taipumus väkivaltaan. Väkivaltainen, kovaotteinen, välinpitämätön väkivalta - runsain mitoin. Se, että Helgeland/Gibson-yhtiö ei ole tehnyt kuin yhden Parker-elokuvan, on surullista sinänsä. Kirjoissa on niin paljon hyvää materiaalia, ja he olisivat epäilemättä voineet rakentaa noir-henkisen taistelun pohjalta Outfitia ja muuta roskaväkeä vastaan, jota Parker siellä kävi.

Näyttelijöiden välillä ei ole juuri minkäänlaista kemiaa ja Wahlberg on Parkerin roolissa aina täysin väärässä.

Play Dirty ei perustu mihinkään tiettyyn Parker-kirjaan, vaan sekoittaa käsikirjoittaja ja ohjaaja Shane Blackin mukaan hyvin valittuja osia neljästä kirjasta. Black teki mainetta käsikirjoittajana Tappava ase, Viimeinen partiolainen, Saalistaja ja myöhemmin Kiss Kiss Bang Bang ja The Nice Guys -elokuvien käsikirjoittajana, ja olisi luultavasti oikea mies tekemään Parkerille oikeutta, ainakin paperilla. Alun perin ajatuksena oli, että Play Dirtyn pääroolissa nähdään nopeasti puhuva Robert Downey Jr. ja että käsikirjoituksesta tehtäisiin synkempi ja kyynisempi elokuvateatterilevitystä varten, mutta näin ei käynyt. Sen sijaan Shanen versio Parkerista löysi kodin Amazon Primen kautta, ja heidän meneillään oleva monielokuvasopimuksensa Mark Wahlbergin kanssa auttoi Boogie Nights/Max Payne -näyttelijän asettamisessa pääosan esittäjän kenkiin, minkä ei olisi pitänyt koskaan tapahtua.

Kirjojen patentoitu supersynkistely on Amazonin versiossa korvattu lähinnä huonoilla läskivitseillä.

Tämä johtuu siitä, että Markilta puuttuu kaikki valkokankaan karisma, ja on aina puuttunut. Kuten Max Paynessa, Me Time -elokuvissa, Spenser Confidentialissa, The Unionissa, Father Stussa tai Family Planissa, Wahlberg näyttelee vain yhtä roolia, itseään, ja tekee sen ilman tippaakaan karismaa tai läsnäoloa, mikä saa hänen paljon kehutut blockbusterinsa usein vaikuttamaan latteilta, elottomilta ja vailla tähtiarvoa ja charmia. Niin myös tässä. Wahlbergin tulkinta Parkerista on samanlainen kuin kaikissa muissakin innottomissa rooleissaan, ja hahmon kyyninen käytös ja hiljainen mutta kova persoona on kadonnut.

Myös tarina on hyvin tavallinen ryöstötarina. Konnat kusettavat toisiaan ison pankkiryöstön jälkeen, mutta löytävät toisensa (armollisesti) ja sopivat lopulta, etteivät tapa toisiaan petoksen ja epälojaalisuuden vuoksi, vaan päättävät sen sijaan auttaa toisiaan tekemään yhdessä viimeisen ison ryöstön. Näimme sen Red Notice -elokuvassa. Näimme sen Kevin Hartin Liftissä ja 8700 muussa elokuvassa - ja näemme sen nyt elokuvassa Play Dirty, joka on jälleen yksi litteä, typerä, epäoriginaalinen, sieluton ja suoraan striimiin tehty ensi-ilta, johon kenenkään ei tarvitse tuhlata aikaa. Shane on toki maustanut käsikirjoitusta patentoidulla nopeatempoisella dialogillaan ja runsaalla mustalla huumorilla, mutta koska erityisesti Wahlberg ei osaa sitä esittää, suurin osa kohtauksista jää latteiksi. Olisi auttanut, jos toimintakohtaukset olisivat toimineet, mutta nekään eivät oikein toimi, sillä monet niistä ovat tekoälyn/GC:n avustamia ja näyttävät puolivälissä enemmänkin Uncharted 3:n välivideokohtauksilta kuin miltään muulta. Elokuvamaailmasta löytyy selvästi huonompiakin efektejä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että Play Dirtyn toimintakavalkadi näyttää koko ajan teennäiseltä.

Parker hahmona ansaitsee paljon parempaa, ja harvoin on tuhlattu enemmän potentiaalia ja lahjakkuutta kuin juuri tässä. Jos jätetään tässä pääroolissa itse Mister No-Charisma pois, jonka olen harvoin havainnut toimivan "pääosanesittäjänä", niin Shane Black on tietysti monella tapaa loistava, kuten myös säveltäjä Alan Silvestri, kuvaaja Philippe Rousselot ja tuotantosuunnittelija Owen Paterson. Lahjakkuutta tässä riittää, mutta sillä ei ole väliä, kun lopputulos on samaa rumaa, tv-tuoksuista sotkua kuin niin moni muukin näistä tympeistä striimauselokuvista.